Minä voin huonosti erityisesti loppuraskautta kohden. Huimasi, tasapaino heitteli kovastikin, toinen puoli kasvoista alkoi puutumaan. Mutta mistäpä minä olisin voinut tietää, että ne eivät ihan tavallisia raskauden oireita olleet koska en ollut koskaan ollut ennen raskaanakaan. Synnytyksen jälkeen aloin sitten näkemään maailmaa kahtena. Lääkäriinhän sitä piti (taas) mennä.

Nelisen viikkoa synnytyksen jälkeen olin magneettikuvassa, jonne lääkäri minut kiireellisenä laittoi. Seuraavana päivänä soi puhelin ja minulla kerrottiin olevan aivokasvain. Hyvänlaatuinen toki, mutta se vaatisi välittömiä toimenpiteitä. Minut leikattiin ensimmäisen kerran viikon päästä ja suuri pingispallo-operaatio tehtiin vajaan kahden viikon päästä magneetista. Kotona minulla oli siis kuuden viikon ikäinen vauva, jota onneksi mies pystyi hoitamaan sairaalassa ollessani.

Minulta siis leikattiin akustikusneurinooma eli kuulohermokasvain. Leikkaus kesti n.kymmenen tuntia ja oli suhteellisen hankala. Kuulemma. Kasvain on aina hyvänlaatuinen, todella hidaskasvuinen ja yleensä n.herneen kokoinen. Minulla oli pingispallo. Se oli painanut osan aivoistani täysin littuun ja haittasi aivo-selkäydinnesteen kiertämistä. Toipuminen leikkauksesta oli suht nopeaa, tosin kasvahalvausoireita on vielä 7kk leikkauksesta jäljellä, mutta ei niin että ne haittaisivat joka päiväistä elämää suuresti. Vauvaa hoidin ensimmäisen kerran yksin 1,5vkn päästä leikkauksesta.

Sellainen oli syksy meillä. Ikinä ei tiedä mitä tapahtuu.

Niin. Meidän perheessä on nyt tuollainen kieriskelevä mato. Se on maailman ihanin mato vaikka isänsä kanssa meillä onkin aavistus, että vaikeuksiin vielä joudutaan herran energisyyden kanssa. Koko valveillaoloajan nuori herra käyttää hetkumiseen, ryömimisyrityksiin, ketkuttamiseen, pomppimiseen, heiluttamiseen ja nytkyttämiseen. Koko ajan pitää olla liikkeessä. Ihan koko ajan. Veikkaamme herrasta sukeutuvan suhteellisen liikunnallisen. Jonnekin halliin tai kentälle se on vietävä energiaansa purkamaan kunhan tuosta kasvaa.

Viime heinäkuussa siis hemmo syntyi erittäin nopealla synnytyksellä. Sairaalassa olimme peräti parisen tuntia ja koko puuhaan taisi tuhrautua neljä tuntia. Kätilö vähän varoitteli, että jos toista aion tehdä, niin kannattaa lähteä sairaalaan ihan heti kun ensimmäinen supistus tulee. Synnytys muuten meni aikamoisessa hässäkässä eikä mistään lääkkeettömästä luomusynnytyksestä ollut puhettakaan. Huoneessa ravasi porukkaa kuin juna-asemalla, koska välillä laski sydänäänet, harkittiin hätä-sektiota, sitten kaikki korjaantui, mutta hups-pitikin jo ponnistaa :) Sairaalassaoloaikaa en halua sen enempää muistella, sillä se ei todellakaan mennyt kovin kummoisesti ja siitä jäi hieman paha maku suuhun. Mutta sitten jo kotiuduttiin. Ja ne antoivat tuon käärön meille mukaan! Täysin edesvastuutonta toimintaa minun mielestäni.

Nyt on äitiys'loma' jo lopuillaan ja kaikki on mennyt paremmin kuin hyvin vauvan kanssa. Tai eihän tuo enää mikään vauva ole vaan iso mies! Syökin kuin hevonen. Vielä ei öitä pystytä täysin nukkumaan ilman syömistä, mutta melkein. Onneksi aamut ovat tällä viikolla alkaneet vasta kuudelta - ennen kellojen kääntämistä sitten oltiin aamuviideltä jo pystyssä. Äiti ei ollut kovinkaan iloinen.

Mutta muutoin hemmo on ihanan aurinkoinen poika, joka hurmaa niin tutut kuin tuntemattomat hymyllään. Ja se jaksaa hymyillä hymyilemästä päästyäänkin.

Sellaista se meidän vauvaelämä on. Raskastakin välillä. Ja yksinäistä. Mutta täysin ainutlaatuista.

Jos joku vielä vahingossa on tilannut blogiani, niin elossahan minä olen. Minä sekä jo 8kk:n ikäinen ihanuus. Minun poikani!

Elämä ei ole silti helppoa vaikka se täydeltä tällä hetkellä tuntuukin. Jotenkin tuli olo, että haluan kaivaa tämän vanhan blogin naftaliinista ja alkaa kenties päivittämään tätä uudelleen. Minun täytyy miettiä...

Minulla on siis poika. 8kk vanha. Osaa jo melkein ryömiä mutta valitettavasti vain pakki on löytynyt koneesta tällä hetkellä. Tykkää pomppimisesta ja isistä. Äidistäkin varmasti, mutta isi saa ilmestyessään pienen ruumiin jännittymään innostuksesta. Äiti on enemmän hoivaava ja hoitava. Isi leikkii ja hassuttelee.

Mutta ehkäpä tässä kohtaa tullaan viimeistään siihen vaiheeseen, jossa pitää miettiä, onko minua olemassa? Ja millaisena? Kuka minä olen tällä hetkellä? Mitä minulle kuuluu?

Nyt käyn kuitenkin tarkistamassa vanhojen tuttujen kuulumiset!

No nyt on kaikki nähty! Tai siis osa...

Avon ex kertoi kysyttäessä, että suunnittelee muuttoa lapsensa kanssa kesken esikouluvuoden uudelle paikkakunnalle. Ja paikkakunta on vain 300km:n päässä. Tämäkin tieto tuli siis kysyttäessä, eipä vaan viitsinyt itse asiasta kertoa. Kyseessä olisi ensimmäinen muutto kummallekin - sekä 30v äidille että lapselle. Ja minä jaksan pyöritellä päätäni. Lapselle on siis alettu jo puhumaan asiasta vaikka aikuistenkin ekasta tapaamisesta on max. 4 kk. Ilkeään mieleen tulee, että mahtaako mies tietää asiasta (siis se, jonka luokse ollaan muuttamassa)? Edellinen, jota taas oltiin ensimmäisen tapaamisen jälkeen muuttamassa tänne etelään, ei sitten suostunutkaan. Ja tämä oli siis vuoden alussa. Nyt ei jätetä mitään sattuman varaan vaan ollaan menossa itse - pakko kelvata jollekulle!  En tiedä, olisiko pelkkää sattumaa, että laskettuun aikaan on vajaa kaksi kuukautta? Eka lapsihan on nyt tarpeeton, kun meille tulee uusi.

Ja höpöhöpö! Hän on lapsen sisarus- pisin ihmissuhde, jota lapsellamme tulee olemaan. Erittäin tärkeä osa perhettämme. Ja jos näitä tapaamisia ollaan nyt rajoittamassa sen vuoksi, että äiti on päättänyt muuttaa 'maalle', niin silloin vituttaa ja rankasti. Entäpä lapsi (siis avoni lapsi)? Hänellä muuttuisi ihan kaikki - tänne jäisi isä, sisarus, isovanhemmat... ihan kaikki tuttu. Ja siellä toisessa päässä olisi tuttua vain äiti. Samaan syssyyn tulisi kaksi uutta teini-ikäistä sisarpuolta, uusi esikoulu, uudet kaverit... Lapset ovat (muka) sopeutuvaisia, tiedetään mutta siltikin. Miten kukaan aikuinenkaan sopeutuisi jatkuvaan matkustamiseen, ikävään? Ja äidin perustelu on vain se, että hän tahtoo, haluaa ja hänellä on oikeus. Ei siis taloudellinen toimeentulo, onnellisuus, lapsen paras tms. Ei muuta kuin että hän saa päättää.

Pelkään pahinta lapsen kohdalla. Heijastuuhan tuo - koulumenestykseen, kaveruussuhteisiin, ihan kaikkeen. Nyt vasta reilu 3vuotta avioeron jälkeen hän käsittelee sitä eroa, miettii miten se on häneen vaikuttanut. Entäpä tälläinen muutos? Milloin se käsitellään? Ystäväni muutti perheineen ja sopeutumista on siinäkin. Entäpä kun suurin osa rakkaista ihmisistä jää tänne? Miten se vaikuttaa lapseen? Muutto ei ole pelkästään negatiivinen asia, ei missän nimessä. Mutta kun kyseessä on lapsi, pitäisi siihen olla aika painavat syyt.

Emme elä täydellisessä maailmassa, se tiedetään jo. Hankalia ja vaikeita asioita tapahtuu. Ihmiset muuttavat edestakaisin erilaisista syistä. Itse vaan olen valitettavasti sitä mieltä, että se jättää jälkensä lapsiin, jotka juuri tarvitsisivat sitä vakautta ja tasaisuutta. Surulla seuraan mitä tässä vielä tapahtuu...

Joko olen sairastumassa jälleen tai sitten tämä kuuluu asiaan. Veikkaan ensimmäistä. Tai en tiedä. Tiedän vain sen, että voin huonosti. Meistä kumpikin voi emmekä osaa/pysty/kykene katkaisemaan kierrettä, joka meidät tässä pitää.

Kuten todettua, olen tottakai tavallani onnellinen vauvan syntymisestä mutta eihän tämä elämä nyt sitä ole millaista oletin sen olevan. Ihan älyttömän paljon vaikeampaa, haastavampaa, ahdistavampaa kuin osasin ajatella. Ja pelottaahan minua, mitä tästä kaikesta vielä tulee?

Minä pelkään samaa kohtaloa omalle kohdalleni kuin siskollani oli. Äidin siskoilla on. Tiedän, että niin monella muullakin naisella on. Se on sitä, että 'joutuu'/valitsee olla se vastuunkantaja. Se joka venyy, vanuu, unohtaa itsensä. Ja sitten lopulta uupuu tavalla tai toisella. Ja sehän on, huomauttaisin, oma valinta. Jokainen meistä loppujen lopuksi valitsee sen oman tiensä, oman puolisonsa, sen miten suhtautuu perheeseen, työhön, lapsiin, puolisoon...

Kai minä olen hieman pettynyt siitä, että en sitten omassa elämässäni osannutkaan toimia toisin. Isoista puheistani huolimatta. Ja siitä että lähdin niin rehvakkaasti tekemään omaa elämääni. Toimimaan toisin. Jep.

Minä lienen luovuttanut. En jaksa enää taistella. Annan vain olla. En jaksa enää yrittää muuttaa itseäni, ajattelutapaani tai sitä miten toimin. Tiedän, että vauvan takia minun pitäisi, mutta minusta ei vain näytä olevan siihen. Minä taidan sitten vain mennä vuosikymmenten tapaan toimia.Kuten meidän suvussa on aina tehty.