Nelisen viikkoa synnytyksen jälkeen olin magneettikuvassa, jonne lääkäri minut kiireellisenä laittoi. Seuraavana päivänä soi puhelin ja minulla kerrottiin olevan aivokasvain. Hyvänlaatuinen toki, mutta se vaatisi välittömiä toimenpiteitä. Minut leikattiin ensimmäisen kerran viikon päästä ja suuri pingispallo-operaatio tehtiin vajaan kahden viikon päästä magneetista. Kotona minulla oli siis kuuden viikon ikäinen vauva, jota onneksi mies pystyi hoitamaan sairaalassa ollessani.

Minulta siis leikattiin akustikusneurinooma eli kuulohermokasvain. Leikkaus kesti n.kymmenen tuntia ja oli suhteellisen hankala. Kuulemma. Kasvain on aina hyvänlaatuinen, todella hidaskasvuinen ja yleensä n.herneen kokoinen. Minulla oli pingispallo. Se oli painanut osan aivoistani täysin littuun ja haittasi aivo-selkäydinnesteen kiertämistä. Toipuminen leikkauksesta oli suht nopeaa, tosin kasvahalvausoireita on vielä 7kk leikkauksesta jäljellä, mutta ei niin että ne haittaisivat joka päiväistä elämää suuresti. Vauvaa hoidin ensimmäisen kerran yksin 1,5vkn päästä leikkauksesta.

Sellainen oli syksy meillä. Ikinä ei tiedä mitä tapahtuu.

Viime heinäkuussa siis hemmo syntyi erittäin nopealla synnytyksellä. Sairaalassa olimme peräti parisen tuntia ja koko puuhaan taisi tuhrautua neljä tuntia. Kätilö vähän varoitteli, että jos toista aion tehdä, niin kannattaa lähteä sairaalaan ihan heti kun ensimmäinen supistus tulee. Synnytys muuten meni aikamoisessa hässäkässä eikä mistään lääkkeettömästä luomusynnytyksestä ollut puhettakaan. Huoneessa ravasi porukkaa kuin juna-asemalla, koska välillä laski sydänäänet, harkittiin hätä-sektiota, sitten kaikki korjaantui, mutta hups-pitikin jo ponnistaa :) Sairaalassaoloaikaa en halua sen enempää muistella, sillä se ei todellakaan mennyt kovin kummoisesti ja siitä jäi hieman paha maku suuhun. Mutta sitten jo kotiuduttiin. Ja ne antoivat tuon käärön meille mukaan! Täysin edesvastuutonta toimintaa minun mielestäni.

Nyt on äitiys'loma' jo lopuillaan ja kaikki on mennyt paremmin kuin hyvin vauvan kanssa. Tai eihän tuo enää mikään vauva ole vaan iso mies! Syökin kuin hevonen. Vielä ei öitä pystytä täysin nukkumaan ilman syömistä, mutta melkein. Onneksi aamut ovat tällä viikolla alkaneet vasta kuudelta - ennen kellojen kääntämistä sitten oltiin aamuviideltä jo pystyssä. Äiti ei ollut kovinkaan iloinen.

Mutta muutoin hemmo on ihanan aurinkoinen poika, joka hurmaa niin tutut kuin tuntemattomat hymyllään. Ja se jaksaa hymyillä hymyilemästä päästyäänkin.

Sellaista se meidän vauvaelämä on. Raskastakin välillä. Ja yksinäistä. Mutta täysin ainutlaatuista.

Elämä ei ole silti helppoa vaikka se täydeltä tällä hetkellä tuntuukin. Jotenkin tuli olo, että haluan kaivaa tämän vanhan blogin naftaliinista ja alkaa kenties päivittämään tätä uudelleen. Minun täytyy miettiä...

Minulla on siis poika. 8kk vanha. Osaa jo melkein ryömiä mutta valitettavasti vain pakki on löytynyt koneesta tällä hetkellä. Tykkää pomppimisesta ja isistä. Äidistäkin varmasti, mutta isi saa ilmestyessään pienen ruumiin jännittymään innostuksesta. Äiti on enemmän hoivaava ja hoitava. Isi leikkii ja hassuttelee.

Mutta ehkäpä tässä kohtaa tullaan viimeistään siihen vaiheeseen, jossa pitää miettiä, onko minua olemassa? Ja millaisena? Kuka minä olen tällä hetkellä? Mitä minulle kuuluu?

Nyt käyn kuitenkin tarkistamassa vanhojen tuttujen kuulumiset!

Avon ex kertoi kysyttäessä, että suunnittelee muuttoa lapsensa kanssa kesken esikouluvuoden uudelle paikkakunnalle. Ja paikkakunta on vain 300km:n päässä. Tämäkin tieto tuli siis kysyttäessä, eipä vaan viitsinyt itse asiasta kertoa. Kyseessä olisi ensimmäinen muutto kummallekin - sekä 30v äidille että lapselle. Ja minä jaksan pyöritellä päätäni. Lapselle on siis alettu jo puhumaan asiasta vaikka aikuistenkin ekasta tapaamisesta on max. 4 kk. Ilkeään mieleen tulee, että mahtaako mies tietää asiasta (siis se, jonka luokse ollaan muuttamassa)? Edellinen, jota taas oltiin ensimmäisen tapaamisen jälkeen muuttamassa tänne etelään, ei sitten suostunutkaan. Ja tämä oli siis vuoden alussa. Nyt ei jätetä mitään sattuman varaan vaan ollaan menossa itse - pakko kelvata jollekulle!  En tiedä, olisiko pelkkää sattumaa, että laskettuun aikaan on vajaa kaksi kuukautta? Eka lapsihan on nyt tarpeeton, kun meille tulee uusi.

Ja höpöhöpö! Hän on lapsen sisarus- pisin ihmissuhde, jota lapsellamme tulee olemaan. Erittäin tärkeä osa perhettämme. Ja jos näitä tapaamisia ollaan nyt rajoittamassa sen vuoksi, että äiti on päättänyt muuttaa 'maalle', niin silloin vituttaa ja rankasti. Entäpä lapsi (siis avoni lapsi)? Hänellä muuttuisi ihan kaikki - tänne jäisi isä, sisarus, isovanhemmat... ihan kaikki tuttu. Ja siellä toisessa päässä olisi tuttua vain äiti. Samaan syssyyn tulisi kaksi uutta teini-ikäistä sisarpuolta, uusi esikoulu, uudet kaverit... Lapset ovat (muka) sopeutuvaisia, tiedetään mutta siltikin. Miten kukaan aikuinenkaan sopeutuisi jatkuvaan matkustamiseen, ikävään? Ja äidin perustelu on vain se, että hän tahtoo, haluaa ja hänellä on oikeus. Ei siis taloudellinen toimeentulo, onnellisuus, lapsen paras tms. Ei muuta kuin että hän saa päättää.

Pelkään pahinta lapsen kohdalla. Heijastuuhan tuo - koulumenestykseen, kaveruussuhteisiin, ihan kaikkeen. Nyt vasta reilu 3vuotta avioeron jälkeen hän käsittelee sitä eroa, miettii miten se on häneen vaikuttanut. Entäpä tälläinen muutos? Milloin se käsitellään? Ystäväni muutti perheineen ja sopeutumista on siinäkin. Entäpä kun suurin osa rakkaista ihmisistä jää tänne? Miten se vaikuttaa lapseen? Muutto ei ole pelkästään negatiivinen asia, ei missän nimessä. Mutta kun kyseessä on lapsi, pitäisi siihen olla aika painavat syyt.

Emme elä täydellisessä maailmassa, se tiedetään jo. Hankalia ja vaikeita asioita tapahtuu. Ihmiset muuttavat edestakaisin erilaisista syistä. Itse vaan olen valitettavasti sitä mieltä, että se jättää jälkensä lapsiin, jotka juuri tarvitsisivat sitä vakautta ja tasaisuutta. Surulla seuraan mitä tässä vielä tapahtuu...

Kuten todettua, olen tottakai tavallani onnellinen vauvan syntymisestä mutta eihän tämä elämä nyt sitä ole millaista oletin sen olevan. Ihan älyttömän paljon vaikeampaa, haastavampaa, ahdistavampaa kuin osasin ajatella. Ja pelottaahan minua, mitä tästä kaikesta vielä tulee?

Minä pelkään samaa kohtaloa omalle kohdalleni kuin siskollani oli. Äidin siskoilla on. Tiedän, että niin monella muullakin naisella on. Se on sitä, että 'joutuu'/valitsee olla se vastuunkantaja. Se joka venyy, vanuu, unohtaa itsensä. Ja sitten lopulta uupuu tavalla tai toisella. Ja sehän on, huomauttaisin, oma valinta. Jokainen meistä loppujen lopuksi valitsee sen oman tiensä, oman puolisonsa, sen miten suhtautuu perheeseen, työhön, lapsiin, puolisoon...

Kai minä olen hieman pettynyt siitä, että en sitten omassa elämässäni osannutkaan toimia toisin. Isoista puheistani huolimatta. Ja siitä että lähdin niin rehvakkaasti tekemään omaa elämääni. Toimimaan toisin. Jep.

Minä lienen luovuttanut. En jaksa enää taistella. Annan vain olla. En jaksa enää yrittää muuttaa itseäni, ajattelutapaani tai sitä miten toimin. Tiedän, että vauvan takia minun pitäisi, mutta minusta ei vain näytä olevan siihen. Minä taidan sitten vain mennä vuosikymmenten tapaan toimia.Kuten meidän suvussa on aina tehty.

- Olen edelleen töissä. Töitä jäljellä n.2kk ja motivaatio todella alhainen

- Raskauteni on jatkunut normaalisti. Laskettuun aikaan n.3kk.

- Avopuolisoni ex on ollut koko talven hankala. Koska kaikki ei nyt käykään hänen mielensä mukaan. Pelleilee lapsen kanssa - saa olla meillä, ei saa olla meillä, saa olla meillä, ei saa...

- Avoni miettii edelleen tulevaa elämänuraansa ja sitä mihin alkaisi.

- Raha alkaa olla todella tiukalla ja siksi myynkin asuntoni joka on ollut vuokralla. Saampahan ainakin oman tilanteeni nollattua.

- Lopetin mielialalääkityksen saatuani tietää, että olen raskaana. Luoja miten joskus kaipaankaan sitä pillereiden tuomaa turrutusta tunteisiini! Kaikki tuntuu kovemmalta, tunteet hankalammilta ja tunnen välillä toivottomuutta tulevaisuuden edessä. Normaalia elämääkö? Juuri tänään ja nyt en tiedä, haluanko elää jatkossakaan näin kovien olojen kanssa.

- Jatkan edelleen psykoterapiaa 1krt/viikko.

Eiväthän nämä tietenkään ole samanlaisia kuin pahimpana kautena, mutta välillä vaan rankkoja kestää. Mikä sitten johtuu tästä hormonimyrskystä sisälläni ja mikä ei? Mistä minä voin tietää. Mutta sen tiedän, että vaihtaisin tämän välillä siihen turrutukseen, pehmeyteen ja helppouteen mitä kemikaalit tuovat. Eiväthän ne minua pelasta, mutta kyllä tekevät elämän helpommaksi.

Terapiassa olen kai edennyt. Luulisin ainakin. Ehkä. En tiedä?Olen edennyt monen tekijän suhteen - eroni, äidin kuoleman, äitisuhteeni kanssa.Mutta on asioita, joiden läpikäyminen tuntuu todella vaikealta. Sellaisia, jotka tuntuvat olevan osa ydinminää, joista tuntuu todella vaikealta päästä eroon. Sellaiset ajatusmallit, joita tarkoitan, ovat tuhoisia ja tekevät elämästä haastavampaa, hankalampaa ja vaikeampaa. Juuri nyt mietin että mahdanko päästä niistä koskaan eroon?

Ja kertokaa joku, että isälläkin on nykypäivänä oikeuksia? Ettei ainoastaan äidin sana paina virastoissa ja toimistoissa? Joohan?

No ei pitäisi, koska minua ahdistaa muidenkin puolesta. Tunnen tällä hetkellä ahdistuksen jälleen pitkän tauon jälkeen fyysisinä tuntemuksina ja se pelottaa minua. Pelottaa, että masennus/ahdistus on uusimassa ja menen yhtä huonoon kuntoon kuin viimeksi. Pelottaa se, etten pärjääkään ilman lääkkeitä. Pelottaa se, että synnytyksen jälkeen olen taloudellisesti(kin) riippuvainen avopuolisostani. Pelottaa se, ettei hän tässä taloudellisessa taantumassa löydä töitä vaan on tuomittu jo miltei vuoden jatkuneen työttömyyden vuoksi ikuiseen työttömyyteen. Pelottaa se, että joudumme muuttamaan tästä asunnosta vielä ennen synnytystä sen vuoksi, että emme voi tätä äitiyspäivärahalla ja ansiosidonnaisella maksaa. Pelottaa se, että en voi hallita yhtään mitään!

En voi hallita mieltäni, kehossani tapahtuvia muutoksi tai millainen vauvasta tulee. Pääni on hormonien heiteltävänä, kehossani tapahtuu todella omituisia juttuja, joihin minulla ei ole osaa eikä arpaa. Tunnen itseni suojattomaksi ja pelokkaaksi. Eikä kukaan pysty minua suojelemaan. Pelottaa, että olen tehnyt vääriä päätöksiä, joita joudun katumaan loppuelämäni. Pelottaa, että toisen ihmisen elämä on minusta riippuvainen ja että minä olen sidottu häneen loppuelämäkseni. Pelottaa, että joudun kannattelemaan vielä muitakin eikä kukaan kannattele minua. Pelottaa, että minun pitää jaksaa liikaa. Pelottaa, että en jaksa. Pelottaa se, että olemme vauvan kanssa avoni kanssa melkein täysin kahdestaan- meillä ei ole turvaverkostoa tai apuja. Entä jos avonikin taipuu taakan alle? Entä jos minä?

Voisiko joku lähettää minulle vähän luottamusta elämään?

Minun mieleni on juuri nyt aika synkkä. Olen tallettanut tunteeni jonnekin paikkaan X ja se tuottaa minulle huonoa oloa. En tiedä, pystynkö hallitsemaan niitä tai miten niiden kanssa eläisin, joten siksi olen vetänyt liinat kiinni ihan totaalisesti. Terapeuttini on pitkällä lomalla ja tapaan hänet seuraavan kerran 14.1. Joten sekin, joka osaisi arvioida kanssani missä mennään, on nyt pelistä pois. Ainoat, jotka muurin raosta pääsevät esille ovat kiukku, ärtymys, turhautuminen ja jonkinlainen suru. (Itkun kyllä lasken hormoneiden aiheuttamaksi, sillä itkin juuri Anna-lehden viimeisimmälle numerolle.)

Minä en tiedä, näenkö valoa? Yritän olla ajattelematta tulevaisuutta. Luomatta sinne skenaarioita, jotka eivät sitten kuitenkaan toteutuisi. Minusta on tullut todella varovainen ajatusteni kanssa. Otan mieluummin taas käyttöön sen vanhan varautuneisuus-strategian kuin sen, että jaksaisin positiivisesti luottaa vaan. Tavallaan tiedän, että asiat järjestyvät. Mutta en ole varma. Niin pitkälle en ole päässyt.

Juuri nyt minua pelottaa moni asia. Se, että mieheni ei saa töitä. Se, että taantumasta tulee syvä ja kammottava joka tätä kautta syöksee meidän kaikki taloudelliseen 'kurjuuteen'. Se, että masennun uudelleen. Se, että odotuksessani jokin menee pieleen. Se, että jään yksin vauvan kanssa. Se, että en itse jaksa eikä minulle löydy auttajaa, kun itse tarvitsisin eniten apua. Kyllä, minä olen huolissani itsestäni.

Minä haluaisin vaan käpertyä peiton alle talviunille.