Niin. Saimme juuri sen asunnon, jonka halusimmekin. Muutto olisi kolmen viikon päästä. Ja miltäkö minusta tuntuu?

Hämmentyneeltä, epävarmalta, onnelliselta, pelokkaalta, tyytyväiseltä, toiveikkaalta. Sekamelska kaikenlaisia tunteita. Minä pelkään monenlaisia asioita. Sitä, että yhdessäasumisesta tulee yhtä kaameaa kuin viimeiset ajat exän kanssa olivat henkisesti. Sitä,että eron sattuessa voisin mennä yhtä huonoon kuntoon kuin menin silloin. Sitä, että epäonnistun.

Olisi helpompi jäädä pelon takia tänne. Omaan pieneen maailmaan, johon ei häiriötekijöitä ilmaannu ellen minä jotenkin kontrolloi niitä. Yksinäistähän täällä on, mutta kaikkeen kai tottuu. Ei tämä ole sitä elämää jollaista haluaisin viettää, mutta ehkä pelkään liikaa ollakseni muuta.

Tänään terapiassa puhuttiin siitä, kuinka nopeasti asiat ovat viimeisen vajaan kolmen vuoden aikana elämässäni tapahtuneet. Aloin voimaan pahoin nopeasti. Erosin nopeasti. Muutin asumaan yksin nopeasti.Äitini sairastui nopeasti ja kuoli nopeasti. Nyt olen muuttamassa yhteen nopeasti. Tahti on hengästyttävä. Ja on todettava, että minun elämässäni nopeat muutokset ovat olleet negatiivisia. Katastrofaalisia suorastaan, joiden jälkeen olen ollut huonossa jamassa. Minä olen tottunut odottamaan sitä seuraavaa iskua.

Älkää käsittäkö väärin. Minä olen pohjimmiltani onnellinen kaikesta tästä.Minä uskon meihin ja siihen että saamme parisuhteemme toimimaan. Mutta en tiedä uskallanko olla? Entäpä jos minun onnellisuuteni manaa esiin sen katastrofin? Pelko on estänyt minua elämästä. Mutta en tiedä estääkö se edelleen?