Paljon on opeteltavaa elämässä. Miten antaa itselleen anteeksi, että on ymmärtämättömyyttään loukannut rakasta ihmistä? Kun on ollut sen verran sokea, että ei ole nähnyt metsää puilta. Kun on ollut oman kipunsa vanki, omaan itseensä käpertynyt. Älyllisellä tasolla ymmärrän kyllä että olen tehnyt päätökseni elämässä niillä tiedoilla ja taidoilla joita sillä hetkellä minulla on ollut. Mutta se tunteen taso on toinen. Se ei järkipuhetta ymmärrä. Kai sitä ajan kanssa sallii myös itselleen ne erehdykset. Ja oppii siihen, että toisen rakkaus on sen verran lujaa tekoa, että se ei pienistä hätkähdä. Näin toivon. Ja uskon.

Terapiassa pitäisi alkaa vähän miettimään, että mitähän sitä seuraavaksi sitten. Akuutit kriisit lienevät tältä erää ohitse ja nyt kai sen ns.varsinaisen terapian pitäisi alkaa. On mahdollisuus pureutua syvemmälle niihin syihin, jotka ovat tehneet minusta tälläisen.Siihen miksi tietyt ajattelumallit ovat niin haitallisia minulle ja mitä niille voisi kenties tehdä että ne muuttuisivat. On myös mahdollisuus käydä sitä surua äidin menetyksestä lävitse ammatti-ihmisen kanssa. Ei niin etteikö sitä tekisi muutenkin.

Toisaalta kun nyt asiat ovat suht hyvin, niin mielellään sitä jättäisi ja antaisi olla. Tuudittautuisi siihen, että kaikki on nyt ohitse. Kaikki on nyt hyvin. Kunnes seuraava kriisi tulee ja nakkaa jalat alta ihan samalla tavalla. Vaikeuksien sietokyky on toki kasvanut tässä kaiken keskellä mutta valmistahan minusta ei tule koskaan.

Ja niin. Minä olen rakastunut. Enemmän kuin koskaan ennen.