Terapia oli aamulla ja olipas omituinen olo. Eilen unohdin ottaa ihan kokonaan lääkkeen eli muistin sen vasta joskus kymmeneltä illalla. Aamulla sit nappasin napin naamaan ja olin ekat 4 tuntia päivästä ihan pilvessä :)Pysyin kyllä asiassa about, mutta käsityskykyni oli nolla ja silmät pyörivät päässä ihan taatusi vimmattua vauhtia. Ei siis tuollaista enää...

Nyt oltaneen tultu siihen vaiheeseen, että mitään järjettömän akuutteja ahdistuskohtauksia ei enää ole.Äidin kuolemasta on jo aikaa jonkin verran ja se ikävä ja suru alkaa puskemaan päälle. Nehän ovat täysin inhimillisiä tunteita ja vaan läpikäytävä. Mitäs nyt sitten tapahtuu? Kun nyt on hieman seestyneempi olotila, niin miten terapia pitäisi tästä sitten jatkua? Jotenkin on sellainen olo, että pitäisi keksimällä keksiä jotain ongelmia elämäänsä, että jotenkin olisi 'oikeutettu' käymään tuolla kahdesti viikossa. En siis väitä että olisin toipunut, mutta kai nyt on vaan suvantovaihe menossa. Toivottavasti en vaan päädy sitten liioittelemaan omia hankaluuksiani tai heikkoja hetkiäni.

Töissäkin menee ihan hyvin. Tai ainakin kohtalaisesti. Ja kuten tuossa alla kerroin, lienen myös ällöttävän ihastunut. Se tietysti saa kaiken muunkin tuntumaan helpommalta ja paremmalta.

Tiedostan toki myös sen, että saan olla koko ajan 'hereillä' sen asian kanssa, että en työntäisi syrjään omaa elämääni. Omia toiveitani ja tarpeitani. Kun minulla on taipumus niin tehdä vaikka toinen ihminen ei missään nimessä sitä vaatisikaan.Eikä nytkään vaadi vaan haluaa että säilytän omat juttuni ja menoni. Minä teen sen itse itselleni. Kuten teen monta muutakin itseäni vahingoittavaa asiaa. Itse minä luon sen vankilan päähäni, ei kukaan muu. Paljon on vielä matkaa edessä, mutta juuri nyt on hyvä.