Takapotkunahan se tulee. Epävarmuus. Ja suurina hyökyaaltoina, jotka peittävät alleen ihan kaiken. Mielikuvitukseni tekee tepposet. Saa aikaan mielessäni hirvittävän tapahtumaketjun, joka päättyy aina katastrofiin. On kyse alkoholista.

Minä pelkään, että alkoholi vie minulta kaikki tärkeät ihmiset. Että viina tulee ja vie. Tottakai jokaisella on se oikeus valita kuinka paljon juo. Ei kukaan väkisin sitä tuotetta kurkusta alas kaada. Mutta minulla se on saanut megalomaaniset mittasuhteet. Siitä on tullut minun maailmassani suuri paha. Piru. Ihan tavallinenkin alkoholinkäyttö saattaa saada minussa aikaan pelon siitä, että seuraava askel on katkaisuhoito. Totaalisen järjetöntä ja johtuu tottakai äidistäni. Ja siitä kuinka alkoholiin on kotonani suhtauduttu. Minulle ei ole olemassa 'normaalia' alkoholinkäyttöä vaan kaikki menee heti liiallisuuksiin. Ja tämän taakan minä kannan mukanani parisuhteisiin. Ja se tekee elämästä rinnallani hankalaa.

Tämä on minun suruni enkä tiedä pystynkö pääsemään siitä koskaan yli ja eteenpäin. Minä kannan mukanani outoa vastuuta siitä, että minun pitäisi olla 'houkuttelevampi' vaihtoehto kuin alkoholin. Että minun pitäisi riittää. Ja minä en koskaan riitä.