Lupailin päivitystä blogiini.

Kiireinen syksy on ollut ja se näkyy tottakai myös kirjoittamisessa. Asiaan vaikuttaa toki rakastuminen ja se, että mielellään ei olisi hetkeäkään erossa toisesta. Mutta nyt on eka vkl erillään pitkään aikaan, joten mullakin on aikaa olla ihan vaan kotosalla kissojen kanssa. Duunissa kova kiire ja terapeutti varoittelikin ylitekemisestä. Nyt kun työ alkaa vihdoinkin suju maan, niin helposti tulee tehtyä ihan liikaa. Kuten tänään...Pitäisi muistaa myös levätä ja antaa aikaa sille toipumiselle.

Äitiä on välillä todella kova ikävä. Se tulee yleensä ihan yllättäen- bussissa tai työpaikalla. Jostain pienistä asioista. Kuten siitä, että tietää ettei voi kertoa äidille niitä asioita joita mun elämässä on tapahtunut. Eikä äiti tule koskaan käymään täällä Helsingissä mun luona. Eikä tule koskaan näkemään mahdollisia lapsenlapsiaan. Eikä minun lapsillani tule olemaan mummoa. Ja jos ne syntyvät tähän suhteeseen, niin ei kumpaakaan mummoa. Enkä minä ole tietenkään edes vielä ymmärtänyt että äitini on kuollut. Se menee ymmärrykseen pieninä palasina, mutta on vielä niin iso möykky, että en oikeastaan uskalla edes sitä kunnolla ajatella. Vähitellen ja hiljakseen...

Terapiassa olen siis käynyt nyt vuoden alusta saakka ja vasta nyt kuulemma alamme puhumaan vähitellen kuntoutumisesta. Se on edelleen osittaista, mutta lähtenyt kuitenkin terapeutin mukaan käyntiin.Tätä rauhaisaa oloahan itselläni on kestänyt vasta kesäkuusta lähtien, joten liekö ihmekään että ihan vielä en täydessä terässä ole. En tosin edes tiedä mitä se on? Miten minun pitäisi kuntoutua? Ehkä minä en ole koskaan ollutkaan 'kunnossa', joten en osaa edes määrittää millaista se elämä voisi olla. Tällä hetkellä tunnen itseni ehkä hieman väsyneeksi, mutta tavallaan suht normaaliksi. En tiedä, olenko tämän energisempi koskaan ollutkaan...Tai mistä sen sitten tietää edes, mitä pitäisi olla?