Jaa. Mitähän sitä kertoisi? Muuta kuin että oli terapia aamulla. Terppa on viisas ja minä en. Ehkä se onkin siksi terapeutti...

Mutta enhän mä osaa tätä elämä-nimistä juttua ollenkaan. Käytiin lävitse sitä fyysistä tunnetta, mikä hylkäämisenpelosta tulee. Se tuntuu hätänä rinnassa ja sydämessä. Painona hartioilla ja se paino painaa minut kumaraan, näkymättömiin. Kun minä vaan olen hiljaa enkä liiku, niin ehkä minua ei huomata. Ehkä ei huomata hylätä, vaan saan olla mukana. Saan olla olemassa eikä minua lähetetä pois.

Sehän siinä on kun minun annetaan armollisesti olla olemassa. Ei tahdota, vaan säälistä annetaan. En minä tiedä mistä tuo periytyy, mutta vahva se tunne on. Ja se jyllää päällä vaan. Kun olisi edes yksi ihminen, joka haluaisi. Aidosti että juuri minä olen olemassa. Ja läsnä.