Rankka terapiakerta oli aamulla. Itkin todella paljon. Itseäni, äitiäni, lapsuuttani. Mutta ehkä ennenkaikkea sitä lapsuutta ja aikuisuutta jota vaille jäin. Ja tulen jäämään.Minun pitäisi nyt yksin rakentaa sitten sekin. Se, mitä olen evääksi saanut, ei ihan riitä. Minua väsyttää. Ja olen yksin.

Kun vaan joku joskus oikeasti kysyisi ja kuuntelisi mitä minulle kuuluu? Että minun ei aina tarvitsisi olla se, joka on muita varten. Ymmärrän kyllä että surevan ihmisen kohtaaminen voi olla rankkaa. Muistuttaahan se omasta kuolevaisuudesta myös. Mutta siltikin. Olemmeko oikeasti tälläisiä toisillemme? Olenko minäkin? Olettamuksena siis se, että kaikista kriiseistä pitäisi selvitä nopeasti. Tehokkaasti. Kenellä oikeasti on aikaa pysähtyä?