Ahistaa ihan pirusti. Taas. Taas minä tein sen :( Löin itseni loukkoon. Aloin elämään yhteistä elämää enkä omaani. Kiinnitin unelmani toisen ihmisen kanssa viettämääni aikaan. Ja tulin röminällä alas.

Tänään ensimmäistä kertaa tuntui siltä että voisin ottaa muutaman unilääkkeen ja nukkua tämän kaiken kivun ohitse. Eikä tämä johdu nyt tästä asiasta vaan kaikesta. Jokuhan se sen kamelin selänkin katkaisee. Elämä on päässyt ihan hirveään sotkuun. En tiedä sitten kuinka suuri osatekijä terapiatauko on tälle minun kehnolle ololleni. Mutta juuri nyt millään ei ole mitään väliä. Putoan syvään kuiluun jälleen kerran.

Ja minulla on ikävä äitiä.