Eilen ainakin selvisi se, että en ole raskaana. Onneksi. Kroppa tekee hieman temppujaan...Siitä varmaan viime päivien itkuisuus/sekavuus on osaltaan johtunut.

Usko omaan selviämiseen ja sen merkitykseen on taas hukassa. Miksi ihmeessä ponnistelisin? Siis ihan oikeasti? Mitä merkitystä minun elämälläni on? Kenellekään? Edes minulle? Tunnen tulleeni totaalisen hylätyksi. Mutta kuka minut on hylännyt? Minä itse ehkä pahiten.Olen jättänyt omat tarpeeni syrjään ja kiinnittänyt huomioni toiseen ihmiseen taas hetkeksi. Uskonut, että jos minä ameebamaisesti muotoudun sellaiseksi kun toinen haluaa, saan oikeutuksen elää ja tulen rakastetuksi. Ja kyllä minäkin olen loukannut toista.Odottanut asioita, joita toinen ei voi antaa. Ja pahanolon kierre on kummallakin vaan jatkunut ja jatkunut...

Toista ihmistä minä en pysty muuttamaan. Ainoastaan itseäni. Mutta se on vaikeaa kun se pointti puuttuu! Ei niinkään sille muutokselle vaan elämiselle. Pienen lapsen lailla minä haluan tulla rakastetuksi ja se pieni lapsi sisälläni tällä hetkellä kokee hirvittävää rakkaudettomuuden tunnetta. En tiedä mistä se tulee tai mikä sen aiheuttaa...tai voin arvata. Niinkin typerä asia kuin se, että minulla ei ole kommunikointivälinettä. Puhelimeni akku on tyhjä ja laturi on töissä.Kaupat aukeavat vasta parin tunnin päästä ja siihen asti olen motissa. En tule kuulluksi vaan olen omassa kuplassani- ilman mahdollisuutta yhteyteen kenenkään ihmisen kanssa. Olenko minä edes olemassa jos en kommunikoi muiden kanssa? Jos en tee olemassaoloani tiettäväksi kenellekään? Unohdunko minä? Korvataanko minut muilla? Mitä minulle tapahtuu?

Olen riippuvainen puhelimesta, sillä se on väline yhteyteen muiden ihmisten kanssa. Ei niin, että soittelisin koko ajan, mutta tekstiviestejä lähetän välillä ihan vaan sen vuoksi, että tarkistan muistetaanko minut vielä. Olenko enää tärkeä? Ikäänkuin 'lakkaisin olemasta' jos joku muu ihminen ei ajattele minua -olkoon se sitten kuka tahansa. Ja entäpä jos joku on yrittänyt tavoittaa minua, mutta ei ole saanut kiinni. Uskon, että hän ei yritä suurinpiirtein enää koskaan. Eli jos en ole heti käytettävissä, kaikki on menetetty. Tulee uudempi, parempi, hienompi. Ja minut heitetään nurkkaan. En vaan usko, että minulla olisi mitään niin ainutlaatuista tarjottavana, että kukaan jaksaisi minua tavoitella toiseen kertaan. Jatkuvassa hylätyksi tulemisen pelossa on ihan hirveän raskasta elää. Varsinkin kun se on järjellä ajateltuna todella typerä...mutta eiväthän ne tunteet järkeä kuuntele.

Toisaalta ongelma on myös toisinpäin. Ahdistuin äitini tarvitsevuudesta. Siitä, että piti olla koko ajan tavoitettavissa, käytettävissä. Olla järkevä, tietävä ja taitava. Muuten koin, että en rakastanut tarpeeksi. En ollut tarpeeksi hyvä tytär. Koska tärkeintä mitä voit tehdä, on olla saatavilla toisille ihmisille. Elää tavallaan heitä varten.Näin minulle on opetettu.Omat toiveet ja unelmat pistetään syrjään ja JOS on tarpeeksi hyvä ihminen, niin ne toteutuvat. Ja jos eivät toteudu, niin sitten niin ei ole tarkoitettu. Minä vaan vastaanotan kaiken mitä annetaan! 

Mutta onko oikeasti näin? Olemmeko oman onnemme seppiä vai annetaanko meille asioita, jotka on vaan tarkoitettu tapahtuvaksi? Ja meidän pitää vaan ne kestää.Palataan siis ihmiskuvaan - siihen millainen uskon ihmisen loppujen lopuksi olevan. On paljon asioita joihin en vaan voi vaikuttaa, mutta myös paljon asioita joihin voin.Ehkä pahoinvointini juuri nyt johtuu siitä, että tunnen joutavani kantamaan kaiken vastuun yksin. Että kukaan muu ei ole minun puolellani. Ei yksikään ihminen. Eikä mikään tai kukaan muukaan. Lienee aika kaivella siis taas kirja 'Keskusteluja Jumalan Kanssa' esiin.