Eilen maalailin vähän, mutta päätin sitten että en jätä ihan vielä päivätyötäni ja ala kokopäiväiseksi taiteilijaksi.Mutta helpotti hieman. Sain tehtyä ensimmäisen hahmotelman siitä, mitä haluaisin ainakin että äidilleni tapahtui. Tuskin noita kukaan tulee koskaan näkemään, mutta jos ne edes vähän auttavat minua eteenpäin, niin hyvä. Heräsin yöllä tosin taas neljältä pyörimään, eli ihan suoraa vaikutusta ei vielä ollut. Huomaan vireystasossani muutenkin muutoksia huonompaan suuntaan- työt eivät kiinnosta, käyn hieman 'hitaalla' koko ajan, saatan jäädä pitkiksikin ajoiksi vaan istumaan ja tuijottamaan jotain.

Eilen puhuimme terapiassa siitä kuinka minun pitäisi vaan uskaltaa ottaa se askel ja päästää irti äidistä. Vain sillä tavoin hän pystyisi olemaan minulle avuksi. Mutta minä pelkään sitä totaalista yksinjäämistä. Sitä, että kukaan ei ole minun puolellani. Tällä hetkellä päässäni pörrää niin paljon asioita, että se tuntuu pelkältä karusellilta.

Minun täytyy opetella päästämään langoista irti. Tottua siihen, että en pysty eikä minun tarvitse hallita kaikkea. Eikä tarvitse tietää kaikesta kaikkea ja osata kaikkea. Minun ei tarvitse olla ensimmäisenä suorittamassa asioita vaan sen vuoksi, että uskon että vain sillä tavoin minulla on oikeutus olla olemassa. Minäkin voisin opetella vaan kellumaan ja olemaan. Putoamaan päivien lävitse ilman että yritän suorittaa niitä Elämään niin että kaikki ei olisi niin raskasta, merkityksellistä ja suurta.

Onkohan tuo liikaa vaadittu minulta?