Voin huonommin kuin vähään aikaan. Heräsin tänäänkin aamuyöstä pyörimään sängyssäni. Mutta ehkä pienenpientä helpotusta siinä kuitenkin oli- en ollut niin totaalisen jännittynyt kuin aikaisemmin.

Olen maalannut 3 kuvaa. Yksi kuvaa sitä kuinka enkelit vievät äitiäni jonnekin kauniiseen paikkaan. Kirkkaaseen. Keltaiseen. Siinä kuvassa näkyvät myös minun kyyneleeni ja suruni. Toisessa kuvassa olen minä. Minun sydämeni, joka on mustan kehän sisällä. Sisällä on iloa, naurua ja hyvää, mutta se musta kuori estää niitä tulemasta esille. Äitini suojelee minua ja pitää kättänsä päälläni. Ympyröi minut. Äitini sekä muut enkelit. Kolmannen kuvan tein eilen. Siinä on minun sydämeni, joka pitelee kiinni ilmapalloista. Tiukasti, mutta osa on päässyt jo lentämään taivaalle. Surulliseksi kuvan tekee se, että ilmapallot menevät kirkkaaseen, iloiseen maailmaan, mutta sydämeni jää loppujen lopuksi harmauteen yksin.

On helppoa tulkita, mitä kuvat edustavat. Ne ovat kuitenkin niin selkeitä. Yritys päästää irti sekä äidistä, että kaikesta muusta. Mutta minulle se on vaikeaa. Juuri siksi, että uskon jääväni täysin yksin. Muualla on se ilo, kirkkaus ja onnellisuus. Minun luonani on suru ja pimeys.Masennus. Se, mitä en voi ymmärtää, on että miksi on näin? Minähän olen kuitenkin ihan kiva tyyppi. Välitän läheisistä ihmisistä, olen ihan hauskaa seuraa. Mutta ripustaudunko liikaa? Olenko energiasyöppö? Ehkä en vaan uskalla päästää ihmisiä lähelleni, koska pelkään loppujen lopuksi jääväni yksin. On helpompi tehdä se omana valintana kuin tulla hylätyksi. Ja hylkäämisenhän minä uskon aina tulevan. Ihan aina. Muodossa tai toisessa.

Ja minä olen nyt niin väsynyt jo pelkäämään sitä. Ehkä minun on vaan pakko päästää kaikki ne ilmapallot ilmaan ja katsoa mitä tapahtuu.