Tämä aamu ei ole parhaita aamuja historiassa. Kissat pudottivat yöllä jättimäisen kukkaruukun kirjahyllyn päältä ja koko olohuoneen lattia lainehti tietenkin sirpaleita ja multaa. Yöllä tein ensiavun eli imuroin ja laitoin maton syrjään. Aamulla heräsin hirvittäviin kk-kipuihin (tottakai huonosti nukutun yön jälkeen) eikä tietenkään yhtään särkylääkettä koko talossa.Vein maton ulos, kävin apteekissa ja tulin kotiin. Imuroin ja huomasin että imuriini ostamat pussit eivät nyt sitten oikeasti siihen sopineet. Kämppä lainehtii edelleen mullassa ja imuri on rikki... Lisäksi otin pari tabua, joiden vaikutusta odottelen itku silmässä. Mies oli eilen firman pikkujouluissa ja tottakai tässä tilanteessa mielikuvitukseni laukkaa ihan järjettömillä poluilla ja kuvittelen kaiken mahdollisen tapahtuneen. Jep, siis naisia, naisia ja naisia (me emme siis asu yhdessä)...Mihin ihmeeseen yhdessä yössä katosi se itsevarma ja eteenpäin menossa oleva nainen?

Sillä juuri tänään minusta tuntuu, että minulla ei ole yhtään mitään tarjottavaa kenellekään. Olen lisäksi lihonut liikaa, liian laiska, liian sotkuinen...Ihan liikaa kaikkea huonoa ja tarpeetonta. Olen sellainen, josta kukaan ei oikeasti edes pidä saatikka rakasta. Miten pystyisikään - olen oikukas omaan napaan tuijottaja. Miksi kukaan koskaan haluaisi perustaa kanssani perheen? Haluaisi minut ihan oikeasti ja harkiten rinnalleen? Ei vaan sen takia että ketään muutakaan ei juuri nyt ole näkyvillä tai että alkaisi olla jo aika vakiintua tai mitään muuta sellaista. Enkä voi tänään kuvitella että kukaan lapsi olisi koskaan onnellinen siitä, että juuri minä olisin hänen äitinsä. Minun pitäisi muuttua niin paljon että olisin hyvä ja se projekti tuntuu liian mahdottomalta juuri nyt. Pitäisi kasvaa, kehittyä, mennä eteenpäin prosesseissa.

Vaikka omasta mielestäni minä olen ihan kiva ihminen. Minussa on paljon hyviäkin ominaisuuksia, mutta ei ehkä kuitenkaan riittävästi. Ei niin paljon kuin muissa ihmisissä. Olen vajavainen.