Liikaa tunteita. Yhdellä kertaa. En vaan pysty pärjäämään niiden kanssa mitenkään. Etsin pakotietä ja syydän pahaa oloani ihmisen päälle, joka ei sitä ansaitse.

Eilen illalla kun menin nukkumaan, tunsin selkeästi että jotain on muuttunut. Hauta on tyhjä. Äidin sielu on nyt matkalla eteenpäin. Tai sitten minä olen vaan se viimeinen, joka on päästänyt hänestä irti. Onttouden ja yksinäisyyden tunne, joka tuosta seurasi, oli valtaisa. Mieleni lensi pitkin päätäni, pitkin maata ja maapalloakin etsimässä häntä, mutta mistään en enää häntä tavoittanut. Kunnes tulin rautatieasemalle, jossa oli juna valmiina lähtöön. Tarrauduin kiinni, en halunnut päästää irti siitä ainoastani. Äidistäni.Mutta tiesin, että minun on pakko. Sekä itseni että hänen takiaan.

Ensimmäistä kertaa elämässäni, minulla ei ole vastauksia mihinkään. En tiedä mistään mitään. Tästä tilanteestahan pitäisi tietenkin olla iloinen, koska mahdollisuudet ovat avoinna elämälle.Tehdä elämästä juuri minunnäköiseni.

Ensin minun pitää kuitenkin tehdä yksi asia. Hautajaisissa pyysimme ihmisiä kirjoittamaan muistoja äidistä. Niihin ei ole kajottu sen jälkeen. Tänään ajattelin ne lukea.