Ompas tullut aika pitkä tauko 'kunnon' kirjoittamisessa...

Terapia siis jatkuu ja isojen asioiden äärellä ollaan. Olen tehnyt kovasti töitä edetäkseni peruspelkojeni kanssa ja hetkittäin voin jopa kuvitella, että joskus voisin tulla toimeen niiden kanssa. Jonakin päivänä. Ehkä.

Olemme puhuneet paljon siitä, kuinka pieni vauva tarvitsee lämmintä ja välittävää kontaktia hoitajaansa.Sitä, että hänen huutoonsa vastataan rauhallisesti ja hermostumatta (no, yleensä ottaen ainakin). Minun vauva-aikani lienee jossain vaiheessa ollut hieman toisenlainen tai ainakin se on viimeistään muuttunut toisenlaiseksi kun olen mennyt 9kk iässä hoitoon. Hoitopaikkaan, joka ei missään tapauksessa ole ollut soveltuva vauvalle. Ymmärrän kyllä että on ollut pakko, mutta se ei tee mitättömäksi niitä tunteita, joita koen edelleen.

Minähän pelkään. Olen joskus pelännyt enemmän ja joskus vähemmän. Peruspelkoni on totaalinen yksinjäämisen pelko - se että kaikki ihmiset häipyvät ympäriltä. Minut jätetään sen vuoksi mitä minä olen, mitä minä tarvitsen ja mitä 'vaadin' muilta. Pelkoni on olemassa edelleen, mutta ehkä olen vähitellen niin vahva että pystyn menemään sitä kohden. Katsomaan sitä silmästä silmään. Terapeuttini mielestä en voi kuitenkaan ikinä kokea mitään niin pelottavaa kuin olen jo kokenut. En mitään sellaista kauhua kuin todennäköisesti silloin olen kokenut.

Samalla tuo kaikki tekee minusta parantumattoman. On arpia, joita ei voi koskaan parantaa vaikka kuinka yrittäisi.Niiden kanssa vaan on pakko opetella elämään jotenkin.Tosin se jo helpottaa kun osaa suhteuttaa asioita, ymmärtää edes vähän mistä ne johtuvat ja on itselleen armollinen. Ja sitten vaan yrittää elää päivän kerrallaan.

On paljon myös hyviä asioita tapahtunut. Parisuhde on rauhoittunut, olen aloittanut uusvanhan harrastuksen ja muutenkin olo on helpompi. Välillä sitä kuitenkin vaan odottaa sitä seuraavaa katastrofia, koska on aina tottunut siihen että se tulee. Jospa minä nyt oppisin elämään vaan tässä hetkessä ja olemaan pelkäämättä.