Tänäänkin olen kotosalla pienessä kuumeessa mutta kävin silti aamulla terapiassa. Sain kovan läksytyksen ;)

Mun perusongelmahan on se, että menen liikaa minulle läheisimpien ihmisten ihon alle. Niiden, joiden kanssa minulla on jonkinlainen henkinen yhteys auki. Ja näitä ei kyllä ole kovinkaan montaa. Se on hirveän raskasta. Nykyisessä elämässäni kukaan ei minulle sitä paikkaa tarjoa, mutta silti minun luontainen käyttäytymistapani ohjaa minua siihen. Näin minä olen aina tehnyt. Jos/kun äidillä oli paha olla, tuli pienellä lapselle hätä, huoli ja ahdistus. Miten tästä nyt selvitään? Ja ennenkaikkea- mitä minä teen, jotta äidin olo helpottuisi? Minä en koskaan nähnyt sitä kuinka riidat isän kanssa sovittiin, miten asiat sitten loppujen lopuksi töissä ratkesivat tai mitä tahansa. Minä näin vain sen itkun ja pahan mielen.

Ja edelleen minä tunnen sen tunteen fyysisesti kehossani. Se aiheuttaa sen, että minun pitää olla koko ajan läsnä, tavoitettavissa ja saatavilla.Kroppani on hälytystilassa, keskittymiskykyni on liki nolla, sydämen lyönnit ovat tihentyneet. Minä odotan sitä hetkeä jolloin minun pitää rynnätä näyttämölle. Ja oma elämä jää elämättä kun vain odotan.

Minä vaan toivon, että oppisin vähitellen olemaan ihan rauhassa. Uskoa siihen, että minun ei tarvitse hoitaa toisten ihmisten asioita. Että riittää kun huolehdin itsestäni ja omasta elämästäni. Ja uskoa siihen että muut ihmiset pystyvät kyllä huolehtimaan itsestäni. Minun tehtäväni on tuntea omat tunteeni - ei muiden.