Eilinen terapia meni taas ihan hyvin. Pääsimme hieman lähemmäksi sitä, miksi koen itseni jotenkin todella pahaksi ja huonoksi ajoittain. Minulla kun ei ole koskaan ollut sitä seinää, joka olisi kestänyt minussa tapahtuvat myllerrykset teini-iässä. Vanhempani eivät ole siihen pystyneet vaan erityisesti äitini oli täysin lamaantunut ja otti kaiken henkilökohtaisesti ja raskaasti. Olen pahoillani, että olen tuottanut hänelle surua täysin normaalilla teini-ikäisen käytökselläni. Ehkä sen vuoksi aloinkin patoamaan sitä sisääni että en satuttaisi häntä. Ja se kostautuu. Nykyisin raivon tunteina, haluan lyödä, hakata ja huutaakin välillä...Onneksi ne eivät kohdistu keneenkään ihmiseen vaan ylipäätään raivoan.

Tänään olin ystäväni kanssa syömässä. Hän käy läpi samantyyppistä prosessia kuin minäkin ja on hyvä vertailla kokemuksiamme yhdessä. Lähdemme lisäksi yhdessä helmikuussa käymään Tallinnan lähellä kylpylässä rentoutumassa. Siitä tulee varmasti kivaa.

Ja tänään muuten unohdin lääkkeen. Se yhdistettynä muuhun hormonitoimintaan aiheutti ihan järkyttävän olon. Huimausta, pahoinvointia...kaikkea mahdollista. Eli kyllähän nuo aikamoista kamaa on.