Tänään terapiassa kyseenalaistin tämän kaiken järkevyyden.Siis terapiaprosessin ja tunteiden läpikäymisen. Minullahan ei ole tietoa siitä, mitä tapahtuu tämän jälkeen. Tulevatko nämä tunteet olemaan aina näin rankkoja vai voiko näiden kanssa pärjätä?

Eräs teoria on että minua ei ole tavallaan syntynyt lainkaan. Vanhempani eivät ole fyysisesti tehneet minusta 'näkyvää' hellimällä, silittelemällä, ottamalla kontaktia. Ja siitä kaikesta minä maksan laskua nyt. Kun tuo hylkäämisen pelko tulee päälle, tuntuu kuin supistuisin - kaikki huomioni ja tunteeni keskittyvät keskivartalon ja pään alueelle. Kädet ja jalat ovat kyllä olemassa, mutta tavallaan minusta erillisinä yksikköinä. Tunnen pelkoa hyvin voimakkaasti selkäni lihaksilla ja selkäytimelläni, mutta jalkani ja käteni eivät reagoi mitenkään.Selityksenä voi olla, että tuo pelko on syntynyt niin kauan sitten, että olen ollut avuton vauva, joka ei ole vielä löytänyt omia raajojaan.

Tämä kaikki vie minulta valtavasti voimia. Työni ei oikein enää suju, en saa pidettyä ajatuksia kasassa ja tavallaan masennukseni huononee jälleen. Puhuimme siitä, että tilannetta pitää seurata ja hakeutua sairaslomalle jos tuntuu siltä, että ei oikeasti jaksa tämän kaiken kanssa.

Ja minulta on horisontti hukassa. Minä en tiedä miksi tätä teen? Toisaalta, enhän edes tiedä miksi ylipäätään elän...Eli jos miettii näitä ajatuksia, niin masennus on ehkä hieman huonommassa vaiheessa juuri nyt.