Outoa, miten asiat voivat kierähtää sekunnin sadasosassa (no okei, vähän pidemmässä ajassa) päälaelleen. Nyt minun pitäisi siis jotenkin varmistaa se, että päätökseni on järkevä... Ja pah, tämä päätös pitäisi tehdä sydämellä ja tunteella. On kyse siis siitä, että otanko 2.5 eläväistä isommaksi osaksi elämääni ja kanssani asumaan. Se olisi minulle hyppy tuntemattomaan vaikkakin tavallaan tuttuun. Minä olen asunut 3vuotta elämästäni yksin ja olen alkanut pitämään tästä. Mutta en toki halua tätä loppuelämäkseni.

Mikä minua estäisi? Epäonnistumisen pelkoko? Riippuvuuden pelko? Jokatapauksessa on kyse pelosta. Elämän pelosta, siinä ryvettymisen pelosta. Olisi turvallisempaa jäädä tutuksi tulleeseen linnoitukseen, kätkeä osa itsestään muilta. Ja samalla olla yksinäinen. Koska silloin ei pysty haavoittumaan. Kukaan ei pääse satuttamaan.

Helppoa siitä ei tulisi. Ei se ole koskaan.Kahden elämän yhteensovittaminen, rinnakkain eläminen. Itsenäisinä, erillisinä mutta silti yhdessä. Uskallanko minä?