Tänään vietimme erään kaukaisen työkaverini läksiäisiä. Hän oli palvellut tuota samaa yritystä 10vuoden ajan. Läksiäispuheessaan hän sanoi, ettei koskaan ole oikeastaan ollut sen tyyppinen ihminen, että olisi tuntenut alan omakseen. Nyt hän aikoi alkaa tekemään sitä mitä oikeasti on halunnut tehdä.

Rohkea päätös. Ja tavallaan myös minulle ajankohtainen. Uskon, että kohdallani ei ole kyse siitä, että vaan tympäisisi hetkellisesti. Tai että omaisin yhtäkkiä äkkinäisen auttamisenhalua, jonka haluan kohdistaa mihin tahansa. Minulle työ on tärkeää ja sen vuoksi haluan myös viihtyä siinä. Olla motivoitunut ja innostunut siitä edes periaatteessa.Onko se väärin?

Edelleenkään en ole äkkinäisiä liikkeitä tekemässä. Enkä tiedä, tulenko koskaan opiskelemaan itselleni toista ammattia. Mutta sen tiedän, että jotain pitää keksiä. Eikä kohdallani valitettavasti ratkaisu ole että hankin jonkun kivan harrastuksen. Vapaa-aikaani olen erittäin tyytyväinen :) Jotain minussa on pysyvästi muuttunut. Nyt vaan pitää ajan kanssa keksiä mitä sille teen.