Äitienpäivä tuli ja meni. Ja monta päivää senkin jälkeen. Blogin päivittämisessä olen pitänyt taukoa, koska omat ajatukset ovat niin sykkyrässä, että en oikein tiedä mistä kirjoittaisin. Vai kirjoittaisinko mistään. Yhtäkkiä kaikki tuntuukin epäselvältä, hankalalta ja vaikealta. Oma pää halajaa yksinkertaisempaan, helpompaan ja selvempään. Jonnekin pois. Terapiassa olemme sitten yrittäneet selvittää syitä sille, miksi haluaisin paeta.

Kun kuvitelmat ja unelmat törmäävät todellisuuden kanssa, voi törmäys olla raju. Se estää hetkeksi näkemästä todellisuuden hyviä puolia ja keskittää ajatukset vain niihin huonoihin. Niihin asioihin, jotka eivät olekaan niinkuin olisi niiden halunnut olevan. Ja niistä tulee suuria möhköfantteja, jotka vievät kaiken elintilan muilta asioilta. Minun elämässäni noita möhköfantteja riittää juuri nyt. Ja minä haluaisin kaikista niistä eroon.

Niin. Minullahan on kiire ratkaista kaikki asiat juurinythetipaikalla.Kärsivällisyyteni harvoin riittää siihen, että katselisin rauhassa mihin suuntaan asiat etenevät.Minun maailmassanihan kun asiat ovat alkaneet mennä hieman huonosti, eteen on tullut mutka tai mäki, niin seuraavaksi on edessä syöksylaskua pohjalle. Ei niin, että hetkellisen huonon hetken jälkeen tulisi uusi nousu, vaan pelkkää mustaa syöksyä. Minun elämässäni asiat eivät aaltoile tasaisesti vaan sahaavat jättimäisen sahan lailla.

Samaan aikaan kun haluaisin, että kaikki olisi jo tasaista, etsin itse muutosta. Sellaista, joka olisi tarpeeksi radikaalia, että ei tulisi koskaan tasaista. Koska minä myös pelkään sitä tasaista elämää. Se kun ei välttämättä olekaan sitä millaista haluaisin sen olevan. Jos taas on kamala muutos päällä koko ajan, on ainakin mahdollisuus muutokseen. Voin aina selittää, että kun on nyt tämä ja tämä muutos, niin siksi...Minä pelkään tasaisuuden tappavan minut harmaudellaan ja arkisuudellaan. Se ahdistaa minua. Olen tottunut viimeisen parin vuoden aikana hengästyttävän suuriin muutoksiin elämässäni ja pelkään, että jos niitä ei ole, kaikki lopettaa tuntumasta. Vajoan takaisin siihen harmaaseen tylsyyteen, jossa olin ennen näitä tapahtumia. Tiedän, että elän ja olen olemassa jos minuun sattuu.

Ei pidä käsittää väärin. Olen myös tavattoman väsynyt sattumiseen. En jaksaisi sitä enää.

Ehkäpä tämä kaikki johtuu siitä, että on pakko päästää vanhoista asioista eroon. Viime yönä näin ensimmäisiä kertoja unta siitä, että surin yhdessä sukulaisteni kanssa äitini kuolemaa. Tähän saakka eli reilun vuoden, äitini on ollut unissani elossa mutta todella sairaana. Minun on varmaan pakko päästää irti. Mitä minulle jää? Äidittömälle naiselle. Ei mitään.