Juhannus on juhlittu suhteellisen rauhallisissa merkeissä. Olimme tuttavien luona- mieluusti kertoisin että ystävien, mutta tuttavia he ovat. Todella mukavia sellaisia toki. Avoimia, ystävällisiä, vastaanottavaisia. Porukkaa oli niin paljon että juuri minkäänlaista kosketusta en kovinkaan moneen saanut, mutta en sitä varsinaisesti kaivannutkaan. Torstaina tehdyn rentoutuksen jälkeen olin sitten todellakin rento. Joku iso möykky on pudonnut pois harteiltani ja energia pääsee virtaamaan päähän saakka.

Tosin äsken tein virheen. Kävin katsomassa entisten luokkakavereideni ja muiden tuttujen kuulumisia. Suurimmalla osalla on jo perheet, omakotitalot yms. Ei niin, että oma elämäni olisi huonosti, mutta silti tunnen pientä kateutta siitä, että minulla ei tuota 'idylliä' ole.Masennuksen myötä olen joutunut aloittamaan elämäni tavallaan uudelleen, rakentamaan itseni alusta alkaen uusiksi. Se työ kestää vuosia ja taas vuosia. Ja kyllä. Minä olen välillä siitä hieman katkera. Sitä itkinkin vuolaasti torstaina. Mitä minä tästä kaikesta saan?Miksi minun pitää tämä kaikki tehdä? Miksi juuri minun eikä muiden??? Itkin väsymystäni itseni rassaamiseen, vääntämiseen ja kääntämiseen.

Tottakai tiedän myös realiteet eli monella on vielä hankalampaa ja vaikeampaa. Suurempia ongelmia. Siksi oma katkeruuteni tuntuu väärältä. Minullahan on periaatteessa kaikki todella hyvin.

Viime kertaiset terapiat ovat vaan vieneet minulta tuhottomasti voimia. Aukaisseet suuria patoja ja sitä kautta suurta väsymystä. Ja samalla näyttäneet minulle sen yksinäisyyden, jossa elän. Ja tulen aina elämään. Sen kanssa toimeen tuleminen on rankkaa.