Niin. Töihin olen palannut. Ainakin kuvitteellisesti. Tänään tein huonosti- päätin että minä ja minun ihoni ja sen auringonsaanti (psoriasis) on tärkeämpää kuin se, että matkustan työpaikalleni istumaan. Tein työni kotosalla sekä puistossa aurinkoa palvoen. Ja ei, minä en välttämättä nauti siitä hommasta, mutta kun se on ainoa konsti joka ihoani pystyy parantamaan. Ja toisaalta stressi pahentaa sitä, joten tulos on +-nolla...

Tänään oli myöskin loman jälkeen ensimmäinen terapia. Puhuimme paljon siitä aggressiosta, vihasta joka minussa asuu ja jonka hallitsemiseen minulta menee valtavasti energiaa. Minun turhautumistani, vihaani, ärtymystäni ei ole koskaan otettu vastaan. Se on aina tukahdutettu, sitä ei ole sallittu, se on ollut väärin. Ja jokainenhan pieni lapsi tarvitsee ne rajat, sen tunteen että jopa vihantunteineen on rakastettu. Minulta puuttuu sekin.Ja nyt kun olen aikuinen, ne tunteet puskevat pintaan. Tulevat kutsumatta ja väärissä paikoissa. Enkä minä tiedä mitä sille kaikelle 3v uhmaikäisen kiukulle tekisin? Koska sitähän se minussa on- se kiukku joka silloin on syystä tai toisesta jäänyt kokeilematta. Minä en ole saanut raivota, kokeilla rajojani eikä minua ole kukaan sen jälkeen halannut.Antanut minulle oikeutusta. Ja tämäkin on niitä asioita jotka joudun käymään lävitse nyt. Itsekseni. Toki terapeutin avulla.

Joskus minua vaan vähän väsyttää tämä kaikki.