Minulla on juuri nyt pari ongelmaa:

En osaa suhtautua itseeni kovinkaan myötätuntoisesti. Havahduin siihen eilen illalla. Minun on vaikea katsoa itseäni 'ulkoakäsin', lempeästi ja rakastavasti. Muissa näen kyllä heidän hyvät ja huonot puolensa, eikä se tee heistä yhtään sen vähemmän pidettäviä. Itselleni olen kuitenkin jopa tarpeettoman ankara.

Tämä ankaruus on seurannut minua ihan jokapaikkaan ja jopa suutun, kun siitä minulle huomautetaan. Minulla on mielestäni oikeus olla itselleni ankara, vaatia itseltäni ihan liikoja. Tämä on taas palannut kuvioihin sitä mukaan kun olen alkanut voimaan ns.paremmin ja voimani ovat palautuneet. Ja tällä tavoinhan minä saan ne kulutettua myös loppuun uudelleen. Olen myös erehtyväinen, mutta sitäkään en sallisi itselleni. 

Minun on myös vaikea välillä suhtautua siihen että olen viallinen.Ja että elämäni on ja tulee olemaan aina epävarmaa kuten kaikkien muidenkin.  

Nämähän ovat niitä ikuisuusongelmia, jotka minulla ovat ja tulevat jossain muodossa varmaan olemaankin aina. Mutta niistä irtipäästäminenkin on vaikeaa. Ne ovat olleet niin kauan osa minua, että mitä minusta jää, jos/kun päästän niistä irti?