Pakko avautua.

Tänään oli terapia jossa käsiteltiin myös lääkkeiden mahdollista lopettamista. Terapeutin kanta on se, että niitä kannattaisi syödä ainakin vielä vuoden loppuun saakka, koska 'tavallista' jaksoa minulla on kestänyt niin vähän aikaa. Joo, ymmärrän tämän hyvin, mutta kun toiveissa ja harjoittelussakin on jo ollut se uusi perheenjäsen. Ja koska JOS tulen raskaaksi, täytyy lääkkeiden syöminen lopettaa heti, niin yhtälö on aika hankala. Terppa myös varoitteli synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja raskauden aikaisesta masennuksesta. Myöskään neuvolahenkilökunta ei osaa kuulemma tunnistaa oikean masennuksen oireita tai kiinnittää siihen huomiota....

Tottakai ymmärrän sen, että on ennenkaikkea lapsen etu, että äiti olisi mahd.hyvässä kunnossa myös henkisesti. Mutta minua tämä korpeaa ihan siksikin, että ei sitä noin vaan tulla raskaaksi. Ei se tapahdu myöskään heti sitten kun/jos olen lääkkeeni syönyt ja ns. tasapainoisessa tilassa.Minulle se on vaan kaiken aloittamista alusta. Vuosi 'yrittämistä', sen jälkeen tutkimukset ja mahdolliset hoidot.

Ja miksi tämä minua tympäisee? Onhan kyse vain reilusta puolesta vuodesta. Ehkä siksi, että ikäkin alkaa tulla jo vastaan. Minun mielestäni ei vaan ole kovinkaan reilua edes lasta kohtaan että kun se on parikymppinen, niin vanhemmat ovat jo vanhuusikäisiä. 

Mutta elämässähän ei saa sitä mitä haluaa. Ehkä tämä on vaan se yksi osoitus siitä.

Edit iltapäivällä:

Kai olen jo rauhoittunut. Ehkä tässä on kyse jälleen siitä, että kun en saa omaa tahtoani lävitse, niin turhaudun. Kun elämä ei mene niinkuin haluaisin sen menevän, tympäännyn. Minun täytynee nyt miettiä, miksi haluaisin lasta niin kovasti? Onko se samoista syistä kuin exän kanssa - siksi, että parisuhde alkoi tuntumaan tyhjältä, oma elämä huonolta? Haluanko tehdä lapsen tähän suhteeseen, koska tiedän että mies on erittäin hyvä isä? Ehkäpä koen oman elämäni rakentamisen niin haastavaksi, että olen haluton sitä tekemään. Lapsi kyllä ratkaisisi tuon ongelman hetkellisesti.

Mutta toisaalta, lapsi täydentäisi meidän perheen ja parisuhteen omalla tavallaan. Olemme perhe ja oman käsitykseni perheestä sisältää myös lapsen/lapsia. Tiedän olevani onnekas kun perheeseeni kuuluu jo miehen lapsi, mutta ehkä olen itsekäs kun haluaisin kokea sen kaiken itsekin.