Pitkä aika on vierähtänyt viimeisimmästä viestistä. Elämä on ylä- ja alamäkeä ja nyt lienee sen alamäen osuus. Moni asia tuntuu tuskastuttavalta ja ennen kaikkea olen tuskastunut omaan itseeni ja omaan 'etenemiseeni'. Matkaväsymys vaivaa pientä kulkijaa ja jotenkin yritän estää sen menemistä masennuksen puolelle. Tiedän kyllä, että olen tullut jo pitkän matkan siitä, mistä olen tälle matkalle lähtenyt, mutta juuri tällä hetkellä se ei helpota yhtään. Uskon, että vielä pidempi ja ehkäpä kivuliaampi matka on vielä edessä. Tai kuka siitä tietää? Elämässä eivät vaikeudet koskaan lopu enkä ole lainkaan varma, että jaksan niitä kantaa.

Minä haluaisin elää jo normaalisti, mitä se sitten tarkoittaakaan. Jotenkin uskon/tunnen, että juuri minä olen se, joka on muihin verrattuna takamatkalla. Ja tämän vuoksi käyn terapiassa, että voisin elää ihan tavallisten ihmisten tavallista elämää.Eikös tavallisilla ihmisillä olekin henkisesti tasapainoinen olo? Heillä on kyllä ongelmia, mutta he selviävät niistä useimmiten rauhallisesti ja tulevaisuuten luottaen.Minulla on nyt vahva epäonnistumisen tuntu, jota en oikeastaan pysty juuri mitenkään selittämään. Ei se tule erosta eikä juuri mistään muustakaan, mitä pystyisin sanomaan. Ehkä se tuleekin kauempaa?

Viikonlopun vietän vyöhyketerapiakurssilla, joka uskoakseni saa minussa aikaan jälleen uusia asioita. Opiskelu on kivaa ja hoidetuksi tuleminen myös. Pitäisi opetella elämään juuri tässä hetkessä miettimättä liikaa tulevaisuutta tai menneitä. Miksi se onkin niin vaikeaa?