Jätin lääkityksen pois marraskuun lopussa eli nyt olen ollut ilman tuota päivittäistä pilleriäni jo reilu 3viikoa. Ensimmäinen oli hankala, toinen ei niin kammottava ja nyt neljännellä viikolla, olen alkanut epäilemään omaa oloani. En edes tiedä kuinka riippuvainen olen tuosta pienestä kapselista ollut ja nyt minun pitäisi se tietää tässä tilanteessani. Jonkinlaisia vierotusoireita koen edelleen eli esim. päässä 'huippaa' ajoittain. Mutta mutta...

Minun mieleni on juuri nyt aika synkkä. Olen tallettanut tunteeni jonnekin paikkaan X ja se tuottaa minulle huonoa oloa. En tiedä, pystynkö hallitsemaan niitä tai miten niiden kanssa eläisin, joten siksi olen vetänyt liinat kiinni ihan totaalisesti. Terapeuttini on pitkällä lomalla ja tapaan hänet seuraavan kerran 14.1. Joten sekin, joka osaisi arvioida kanssani missä mennään, on nyt pelistä pois. Ainoat, jotka muurin raosta pääsevät esille ovat kiukku, ärtymys, turhautuminen ja jonkinlainen suru. (Itkun kyllä lasken hormoneiden aiheuttamaksi, sillä itkin juuri Anna-lehden viimeisimmälle numerolle.)

Minä en tiedä, näenkö valoa? Yritän olla ajattelematta tulevaisuutta. Luomatta sinne skenaarioita, jotka eivät sitten kuitenkaan toteutuisi. Minusta on tullut todella varovainen ajatusteni kanssa. Otan mieluummin taas käyttöön sen vanhan varautuneisuus-strategian kuin sen, että jaksaisin positiivisesti luottaa vaan. Tavallaan tiedän, että asiat järjestyvät. Mutta en ole varma. Niin pitkälle en ole päässyt.

Juuri nyt minua pelottaa moni asia. Se, että mieheni ei saa töitä. Se, että taantumasta tulee syvä ja kammottava joka tätä kautta syöksee meidän kaikki taloudelliseen 'kurjuuteen'. Se, että masennun uudelleen. Se, että odotuksessani jokin menee pieleen. Se, että jään yksin vauvan kanssa. Se, että en itse jaksa eikä minulle löydy auttajaa, kun itse tarvitsisin eniten apua. Kyllä, minä olen huolissani itsestäni.

Minä haluaisin vaan käpertyä peiton alle talviunille.