Pelottaako ketään muuta koskaan? Ahdistaako tulevaisuus? Tai epävarmuus?

No ei pitäisi, koska minua ahdistaa muidenkin puolesta. Tunnen tällä hetkellä ahdistuksen jälleen pitkän tauon jälkeen fyysisinä tuntemuksina ja se pelottaa minua. Pelottaa, että masennus/ahdistus on uusimassa ja menen yhtä huonoon kuntoon kuin viimeksi. Pelottaa se, etten pärjääkään ilman lääkkeitä. Pelottaa se, että synnytyksen jälkeen olen taloudellisesti(kin) riippuvainen avopuolisostani. Pelottaa se, ettei hän tässä taloudellisessa taantumassa löydä töitä vaan on tuomittu jo miltei vuoden jatkuneen työttömyyden vuoksi ikuiseen työttömyyteen. Pelottaa se, että joudumme muuttamaan tästä asunnosta vielä ennen synnytystä sen vuoksi, että emme voi tätä äitiyspäivärahalla ja ansiosidonnaisella maksaa. Pelottaa se, että en voi hallita yhtään mitään!

En voi hallita mieltäni, kehossani tapahtuvia muutoksi tai millainen vauvasta tulee. Pääni on hormonien heiteltävänä, kehossani tapahtuu todella omituisia juttuja, joihin minulla ei ole osaa eikä arpaa. Tunnen itseni suojattomaksi ja pelokkaaksi. Eikä kukaan pysty minua suojelemaan. Pelottaa, että olen tehnyt vääriä päätöksiä, joita joudun katumaan loppuelämäni. Pelottaa, että toisen ihmisen elämä on minusta riippuvainen ja että minä olen sidottu häneen loppuelämäkseni. Pelottaa, että joudun kannattelemaan vielä muitakin eikä kukaan kannattele minua. Pelottaa, että minun pitää jaksaa liikaa. Pelottaa, että en jaksa. Pelottaa se, että olemme vauvan kanssa avoni kanssa melkein täysin kahdestaan- meillä ei ole turvaverkostoa tai apuja. Entä jos avonikin taipuu taakan alle? Entä jos minä?

Voisiko joku lähettää minulle vähän luottamusta elämään?