Joko olen sairastumassa jälleen tai sitten tämä kuuluu asiaan. Veikkaan ensimmäistä. Tai en tiedä. Tiedän vain sen, että voin huonosti. Meistä kumpikin voi emmekä osaa/pysty/kykene katkaisemaan kierrettä, joka meidät tässä pitää.

Kuten todettua, olen tottakai tavallani onnellinen vauvan syntymisestä mutta eihän tämä elämä nyt sitä ole millaista oletin sen olevan. Ihan älyttömän paljon vaikeampaa, haastavampaa, ahdistavampaa kuin osasin ajatella. Ja pelottaahan minua, mitä tästä kaikesta vielä tulee?

Minä pelkään samaa kohtaloa omalle kohdalleni kuin siskollani oli. Äidin siskoilla on. Tiedän, että niin monella muullakin naisella on. Se on sitä, että 'joutuu'/valitsee olla se vastuunkantaja. Se joka venyy, vanuu, unohtaa itsensä. Ja sitten lopulta uupuu tavalla tai toisella. Ja sehän on, huomauttaisin, oma valinta. Jokainen meistä loppujen lopuksi valitsee sen oman tiensä, oman puolisonsa, sen miten suhtautuu perheeseen, työhön, lapsiin, puolisoon...

Kai minä olen hieman pettynyt siitä, että en sitten omassa elämässäni osannutkaan toimia toisin. Isoista puheistani huolimatta. Ja siitä että lähdin niin rehvakkaasti tekemään omaa elämääni. Toimimaan toisin. Jep.

Minä lienen luovuttanut. En jaksa enää taistella. Annan vain olla. En jaksa enää yrittää muuttaa itseäni, ajattelutapaani tai sitä miten toimin. Tiedän, että vauvan takia minun pitäisi, mutta minusta ei vain näytä olevan siihen. Minä taidan sitten vain mennä vuosikymmenten tapaan toimia.Kuten meidän suvussa on aina tehty.