Niin. Meidän perheessä on nyt tuollainen kieriskelevä mato. Se on maailman ihanin mato vaikka isänsä kanssa meillä onkin aavistus, että vaikeuksiin vielä joudutaan herran energisyyden kanssa. Koko valveillaoloajan nuori herra käyttää hetkumiseen, ryömimisyrityksiin, ketkuttamiseen, pomppimiseen, heiluttamiseen ja nytkyttämiseen. Koko ajan pitää olla liikkeessä. Ihan koko ajan. Veikkaamme herrasta sukeutuvan suhteellisen liikunnallisen. Jonnekin halliin tai kentälle se on vietävä energiaansa purkamaan kunhan tuosta kasvaa.

Viime heinäkuussa siis hemmo syntyi erittäin nopealla synnytyksellä. Sairaalassa olimme peräti parisen tuntia ja koko puuhaan taisi tuhrautua neljä tuntia. Kätilö vähän varoitteli, että jos toista aion tehdä, niin kannattaa lähteä sairaalaan ihan heti kun ensimmäinen supistus tulee. Synnytys muuten meni aikamoisessa hässäkässä eikä mistään lääkkeettömästä luomusynnytyksestä ollut puhettakaan. Huoneessa ravasi porukkaa kuin juna-asemalla, koska välillä laski sydänäänet, harkittiin hätä-sektiota, sitten kaikki korjaantui, mutta hups-pitikin jo ponnistaa :) Sairaalassaoloaikaa en halua sen enempää muistella, sillä se ei todellakaan mennyt kovin kummoisesti ja siitä jäi hieman paha maku suuhun. Mutta sitten jo kotiuduttiin. Ja ne antoivat tuon käärön meille mukaan! Täysin edesvastuutonta toimintaa minun mielestäni.

Nyt on äitiys'loma' jo lopuillaan ja kaikki on mennyt paremmin kuin hyvin vauvan kanssa. Tai eihän tuo enää mikään vauva ole vaan iso mies! Syökin kuin hevonen. Vielä ei öitä pystytä täysin nukkumaan ilman syömistä, mutta melkein. Onneksi aamut ovat tällä viikolla alkaneet vasta kuudelta - ennen kellojen kääntämistä sitten oltiin aamuviideltä jo pystyssä. Äiti ei ollut kovinkaan iloinen.

Mutta muutoin hemmo on ihanan aurinkoinen poika, joka hurmaa niin tutut kuin tuntemattomat hymyllään. Ja se jaksaa hymyillä hymyilemästä päästyäänkin.

Sellaista se meidän vauvaelämä on. Raskastakin välillä. Ja yksinäistä. Mutta täysin ainutlaatuista.