No nyt on kaikki nähty! Tai siis osa...
Avon ex kertoi kysyttäessä, että suunnittelee muuttoa lapsensa kanssa kesken esikouluvuoden uudelle paikkakunnalle. Ja paikkakunta on vain 300km:n päässä. Tämäkin tieto tuli siis kysyttäessä, eipä vaan viitsinyt itse asiasta kertoa. Kyseessä olisi ensimmäinen muutto kummallekin - sekä 30v äidille että lapselle. Ja minä jaksan pyöritellä päätäni. Lapselle on siis alettu jo puhumaan asiasta vaikka aikuistenkin ekasta tapaamisesta on max. 4 kk. Ilkeään mieleen tulee, että mahtaako mies tietää asiasta (siis se, jonka luokse ollaan muuttamassa)? Edellinen, jota taas oltiin ensimmäisen tapaamisen jälkeen muuttamassa tänne etelään, ei sitten suostunutkaan. Ja tämä oli siis vuoden alussa. Nyt ei jätetä mitään sattuman varaan vaan ollaan menossa itse - pakko kelvata jollekulle! En tiedä, olisiko pelkkää sattumaa, että laskettuun aikaan on vajaa kaksi kuukautta? Eka lapsihan on nyt tarpeeton, kun meille tulee uusi.
Ja höpöhöpö! Hän on lapsen sisarus- pisin ihmissuhde, jota lapsellamme tulee olemaan. Erittäin tärkeä osa perhettämme. Ja jos näitä tapaamisia ollaan nyt rajoittamassa sen vuoksi, että äiti on päättänyt muuttaa 'maalle', niin silloin vituttaa ja rankasti. Entäpä lapsi (siis avoni lapsi)? Hänellä muuttuisi ihan kaikki - tänne jäisi isä, sisarus, isovanhemmat... ihan kaikki tuttu. Ja siellä toisessa päässä olisi tuttua vain äiti. Samaan syssyyn tulisi kaksi uutta teini-ikäistä sisarpuolta, uusi esikoulu, uudet kaverit... Lapset ovat (muka) sopeutuvaisia, tiedetään mutta siltikin. Miten kukaan aikuinenkaan sopeutuisi jatkuvaan matkustamiseen, ikävään? Ja äidin perustelu on vain se, että hän tahtoo, haluaa ja hänellä on oikeus. Ei siis taloudellinen toimeentulo, onnellisuus, lapsen paras tms. Ei muuta kuin että hän saa päättää.
Pelkään pahinta lapsen kohdalla. Heijastuuhan tuo - koulumenestykseen, kaveruussuhteisiin, ihan kaikkeen. Nyt vasta reilu 3vuotta avioeron jälkeen hän käsittelee sitä eroa, miettii miten se on häneen vaikuttanut. Entäpä tälläinen muutos? Milloin se käsitellään? Ystäväni muutti perheineen ja sopeutumista on siinäkin. Entäpä kun suurin osa rakkaista ihmisistä jää tänne? Miten se vaikuttaa lapseen? Muutto ei ole pelkästään negatiivinen asia, ei missän nimessä. Mutta kun kyseessä on lapsi, pitäisi siihen olla aika painavat syyt.
Emme elä täydellisessä maailmassa, se tiedetään jo. Hankalia ja vaikeita asioita tapahtuu. Ihmiset muuttavat edestakaisin erilaisista syistä. Itse vaan olen valitettavasti sitä mieltä, että se jättää jälkensä lapsiin, jotka juuri tarvitsisivat sitä vakautta ja tasaisuutta. Surulla seuraan mitä tässä vielä tapahtuu...
Joko olen sairastumassa jälleen tai sitten tämä kuuluu asiaan. Veikkaan ensimmäistä. Tai en tiedä. Tiedän vain sen, että voin huonosti. Meistä kumpikin voi emmekä osaa/pysty/kykene katkaisemaan kierrettä, joka meidät tässä pitää.
Kuten todettua, olen tottakai tavallani onnellinen vauvan syntymisestä mutta eihän tämä elämä nyt sitä ole millaista oletin sen olevan. Ihan älyttömän paljon vaikeampaa, haastavampaa, ahdistavampaa kuin osasin ajatella. Ja pelottaahan minua, mitä tästä kaikesta vielä tulee?
Minä pelkään samaa kohtaloa omalle kohdalleni kuin siskollani oli. Äidin siskoilla on. Tiedän, että niin monella muullakin naisella on. Se on sitä, että 'joutuu'/valitsee olla se vastuunkantaja. Se joka venyy, vanuu, unohtaa itsensä. Ja sitten lopulta uupuu tavalla tai toisella. Ja sehän on, huomauttaisin, oma valinta. Jokainen meistä loppujen lopuksi valitsee sen oman tiensä, oman puolisonsa, sen miten suhtautuu perheeseen, työhön, lapsiin, puolisoon...
Kai minä olen hieman pettynyt siitä, että en sitten omassa elämässäni osannutkaan toimia toisin. Isoista puheistani huolimatta. Ja siitä että lähdin niin rehvakkaasti tekemään omaa elämääni. Toimimaan toisin. Jep.
Minä lienen luovuttanut. En jaksa enää taistella. Annan vain olla. En jaksa enää yrittää muuttaa itseäni, ajattelutapaani tai sitä miten toimin. Tiedän, että vauvan takia minun pitäisi, mutta minusta ei vain näytä olevan siihen. Minä taidan sitten vain mennä vuosikymmenten tapaan toimia.Kuten meidän suvussa on aina tehty.
Kaivoin pitkästä aikaa tämänkin blogin esille. Kerrataampas sitten viime kuukausien tapahtumat:
- Olen edelleen töissä. Töitä jäljellä n.2kk ja motivaatio todella alhainen
- Raskauteni on jatkunut normaalisti. Laskettuun aikaan n.3kk.
- Avopuolisoni ex on ollut koko talven hankala. Koska kaikki ei nyt käykään hänen mielensä mukaan. Pelleilee lapsen kanssa - saa olla meillä, ei saa olla meillä, saa olla meillä, ei saa...
- Avoni miettii edelleen tulevaa elämänuraansa ja sitä mihin alkaisi.
- Raha alkaa olla todella tiukalla ja siksi myynkin asuntoni joka on ollut vuokralla. Saampahan ainakin oman tilanteeni nollattua.
- Lopetin mielialalääkityksen saatuani tietää, että olen raskaana. Luoja miten joskus kaipaankaan sitä pillereiden tuomaa turrutusta tunteisiini! Kaikki tuntuu kovemmalta, tunteet hankalammilta ja tunnen välillä toivottomuutta tulevaisuuden edessä. Normaalia elämääkö? Juuri tänään ja nyt en tiedä, haluanko elää jatkossakaan näin kovien olojen kanssa.
- Jatkan edelleen psykoterapiaa 1krt/viikko.
Eiväthän nämä tietenkään ole samanlaisia kuin pahimpana kautena, mutta välillä vaan rankkoja kestää. Mikä sitten johtuu tästä hormonimyrskystä sisälläni ja mikä ei? Mistä minä voin tietää. Mutta sen tiedän, että vaihtaisin tämän välillä siihen turrutukseen, pehmeyteen ja helppouteen mitä kemikaalit tuovat. Eiväthän ne minua pelasta, mutta kyllä tekevät elämän helpommaksi.
Terapiassa olen kai edennyt. Luulisin ainakin. Ehkä. En tiedä?Olen edennyt monen tekijän suhteen - eroni, äidin kuoleman, äitisuhteeni kanssa.Mutta on asioita, joiden läpikäyminen tuntuu todella vaikealta. Sellaisia, jotka tuntuvat olevan osa ydinminää, joista tuntuu todella vaikealta päästä eroon. Sellaiset ajatusmallit, joita tarkoitan, ovat tuhoisia ja tekevät elämästä haastavampaa, hankalampaa ja vaikeampaa. Juuri nyt mietin että mahdanko päästä niistä koskaan eroon?
Miksi, oi miksi ihmiset (siis vanhemmat) käyttävät lapsiaan lyömäaseen toista vanhempaa (erotilanteessa) vastaan? Miksi, oi miksi kuvitellaan että vielä vuosia eron jälkeen, se joka on 'lähtenyt' on velvollinen maksamaan henkisesti ja taloudellisesti päätöksestään? Eikä ero kohdistu lapseen vaan toiseen vanhempaan!
Ja kertokaa joku, että isälläkin on nykypäivänä oikeuksia? Ettei ainoastaan äidin sana paina virastoissa ja toimistoissa? Joohan?
Pelottaako ketään muuta koskaan? Ahdistaako tulevaisuus? Tai epävarmuus?
No ei pitäisi, koska minua ahdistaa muidenkin puolesta. Tunnen tällä hetkellä ahdistuksen jälleen pitkän tauon jälkeen fyysisinä tuntemuksina ja se pelottaa minua. Pelottaa, että masennus/ahdistus on uusimassa ja menen yhtä huonoon kuntoon kuin viimeksi. Pelottaa se, etten pärjääkään ilman lääkkeitä. Pelottaa se, että synnytyksen jälkeen olen taloudellisesti(kin) riippuvainen avopuolisostani. Pelottaa se, ettei hän tässä taloudellisessa taantumassa löydä töitä vaan on tuomittu jo miltei vuoden jatkuneen työttömyyden vuoksi ikuiseen työttömyyteen. Pelottaa se, että joudumme muuttamaan tästä asunnosta vielä ennen synnytystä sen vuoksi, että emme voi tätä äitiyspäivärahalla ja ansiosidonnaisella maksaa. Pelottaa se, että en voi hallita yhtään mitään!
En voi hallita mieltäni, kehossani tapahtuvia muutoksi tai millainen vauvasta tulee. Pääni on hormonien heiteltävänä, kehossani tapahtuu todella omituisia juttuja, joihin minulla ei ole osaa eikä arpaa. Tunnen itseni suojattomaksi ja pelokkaaksi. Eikä kukaan pysty minua suojelemaan. Pelottaa, että olen tehnyt vääriä päätöksiä, joita joudun katumaan loppuelämäni. Pelottaa, että toisen ihmisen elämä on minusta riippuvainen ja että minä olen sidottu häneen loppuelämäkseni. Pelottaa, että joudun kannattelemaan vielä muitakin eikä kukaan kannattele minua. Pelottaa, että minun pitää jaksaa liikaa. Pelottaa, että en jaksa. Pelottaa se, että olemme vauvan kanssa avoni kanssa melkein täysin kahdestaan- meillä ei ole turvaverkostoa tai apuja. Entä jos avonikin taipuu taakan alle? Entä jos minä?
Voisiko joku lähettää minulle vähän luottamusta elämään?
Jätin lääkityksen pois marraskuun lopussa eli nyt olen ollut ilman tuota päivittäistä pilleriäni jo reilu 3viikoa. Ensimmäinen oli hankala, toinen ei niin kammottava ja nyt neljännellä viikolla, olen alkanut epäilemään omaa oloani. En edes tiedä kuinka riippuvainen olen tuosta pienestä kapselista ollut ja nyt minun pitäisi se tietää tässä tilanteessani. Jonkinlaisia vierotusoireita koen edelleen eli esim. päässä 'huippaa' ajoittain. Mutta mutta...
Minun mieleni on juuri nyt aika synkkä. Olen tallettanut tunteeni jonnekin paikkaan X ja se tuottaa minulle huonoa oloa. En tiedä, pystynkö hallitsemaan niitä tai miten niiden kanssa eläisin, joten siksi olen vetänyt liinat kiinni ihan totaalisesti. Terapeuttini on pitkällä lomalla ja tapaan hänet seuraavan kerran 14.1. Joten sekin, joka osaisi arvioida kanssani missä mennään, on nyt pelistä pois. Ainoat, jotka muurin raosta pääsevät esille ovat kiukku, ärtymys, turhautuminen ja jonkinlainen suru. (Itkun kyllä lasken hormoneiden aiheuttamaksi, sillä itkin juuri Anna-lehden viimeisimmälle numerolle.)
Minä en tiedä, näenkö valoa? Yritän olla ajattelematta tulevaisuutta. Luomatta sinne skenaarioita, jotka eivät sitten kuitenkaan toteutuisi. Minusta on tullut todella varovainen ajatusteni kanssa. Otan mieluummin taas käyttöön sen vanhan varautuneisuus-strategian kuin sen, että jaksaisin positiivisesti luottaa vaan. Tavallaan tiedän, että asiat järjestyvät. Mutta en ole varma. Niin pitkälle en ole päässyt.
Juuri nyt minua pelottaa moni asia. Se, että mieheni ei saa töitä. Se, että taantumasta tulee syvä ja kammottava joka tätä kautta syöksee meidän kaikki taloudelliseen 'kurjuuteen'. Se, että masennun uudelleen. Se, että odotuksessani jokin menee pieleen. Se, että jään yksin vauvan kanssa. Se, että en itse jaksa eikä minulle löydy auttajaa, kun itse tarvitsisin eniten apua. Kyllä, minä olen huolissani itsestäni.
Minä haluaisin vaan käpertyä peiton alle talviunille.
Elossa olen. Ja periaatteessa ihan hyvissä voimissakin. Tosin juuri nyt ei siltä tunnu, koska yritän ajaa lääkitystä alas ja olo on sen mukainen. Ja ne jotka väittävät, että ei tule koskaan milloinkaan minkäänlaisia vierotusoireita, niin haistakoon kukkasen! Mulle tuli kun aloitin, lisäsin ja vähensin. Ja niin tulee nytkin. Pahoinvointia, pyörrytystä ja muuta mukavaa. Mutta toki toivoisin, että mieli pysyisi takaisena. Että en sukeltaisi minnekään syvyyksiin. Epävakaista tulee varmaankin olemaan hetken aikaa, mutta eiköhän se elämä kaikkinensa aina välillä ole.
Kiitos kyselleille :) Ja pahoitteluni, että päivittäminen on jäänyt.
Niin. Minä kai sitten olen masennuksesta toipumisessani jo pitkän matkaa kulkenut. Liki kaksi vuotta psykoterapiaa ja kolmisen vuotta lääkitystä on takana. Hakemus kolmannen vuoden terapiasta lähtee vielä tässä kuussa. Koen itsekin, että en ole vielä valmis lopettamaan. Eikä terapeuttikaan sitä kuulemma haluaisi, joten enköhän minä ne rahat vaikka itse jostain nykäise. Kuulemma kirkon diakonitoimi avustaa myös aikuisten psykoterapioita, joten sinne seuraavaksi jos ei Kelasta hanat enää aukene. Kaksi vuotta on vaan niin toivottoman lyhyt aika kaikkinensa kun oma elämäni on ollut aikamoista myllerrystä. Ymmärtäisivät päättäjätkin nyt sen.
Juuri nyt olen vaan vaiheessa, jossa haluan ottaa happea. Hetken aikaa olla juuri tässä olotilassa, jolloin ei oikeastaan mikään suuri vaivaa. Ennenkuin lähden kaivamaan masennustani ja sen syitä taas uudelleen ja tarkemmin. Joka kerran sen vaan näkee eri tavalla- kauempaa ja ymmärtää niitä siihen johtaneita syitäkin paremmin.Mutta juuri nyt en jaksa.
Minulla on siis asiat paremmin kuin pitkään aikaan. Ehkäpä paremmin kuin koskaan? Elämä ei ole auvoa eikä superonnellista päivänpaistetta vaan ihan tavallista nousuineen ja laskuineen. Mutta kaikki sen syvän kuopan kokeneet tietävät, että silloin pahimmassa vaiheessa ei osaa edes ajatella että olisi joskus jotain normaalia.Tavallista. Että illalla nukkumaan mennessä mieli ei jylläisi ongelmissa vaan ei oikeastaan missään. Minä nautin tyhjästä pääkopasta erittäin paljon! Välillä jopa liikaakin ainakin miehen mielestä ;)
Mutta nyt pistän lakanat kuivumaan ja menen kohta jo nukkumaan.
Pitkä aika on vierähtänyt viimeisimmästä viestistä. Elämä on ylä- ja alamäkeä ja nyt lienee sen alamäen osuus. Moni asia tuntuu tuskastuttavalta ja ennen kaikkea olen tuskastunut omaan itseeni ja omaan 'etenemiseeni'. Matkaväsymys vaivaa pientä kulkijaa ja jotenkin yritän estää sen menemistä masennuksen puolelle. Tiedän kyllä, että olen tullut jo pitkän matkan siitä, mistä olen tälle matkalle lähtenyt, mutta juuri tällä hetkellä se ei helpota yhtään. Uskon, että vielä pidempi ja ehkäpä kivuliaampi matka on vielä edessä. Tai kuka siitä tietää? Elämässä eivät vaikeudet koskaan lopu enkä ole lainkaan varma, että jaksan niitä kantaa.
Minä haluaisin elää jo normaalisti, mitä se sitten tarkoittaakaan. Jotenkin uskon/tunnen, että juuri minä olen se, joka on muihin verrattuna takamatkalla. Ja tämän vuoksi käyn terapiassa, että voisin elää ihan tavallisten ihmisten tavallista elämää.Eikös tavallisilla ihmisillä olekin henkisesti tasapainoinen olo? Heillä on kyllä ongelmia, mutta he selviävät niistä useimmiten rauhallisesti ja tulevaisuuten luottaen.Minulla on nyt vahva epäonnistumisen tuntu, jota en oikeastaan pysty juuri mitenkään selittämään. Ei se tule erosta eikä juuri mistään muustakaan, mitä pystyisin sanomaan. Ehkä se tuleekin kauempaa?
Viikonlopun vietän vyöhyketerapiakurssilla, joka uskoakseni saa minussa aikaan jälleen uusia asioita. Opiskelu on kivaa ja hoidetuksi tuleminen myös. Pitäisi opetella elämään juuri tässä hetkessä miettimättä liikaa tulevaisuutta tai menneitä. Miksi se onkin niin vaikeaa?
MÄ OLEN NIIN TÄYNNÄ TÄTÄ KAIKKEA!!!!
Sopeutumisvaikeuksia. Entisiä suhteita. Exiä. Nykyisiä.Riitelyä. Toisen työttömyyttä. Puhumattomuutta. Puhumistayrityksiä, jotka päättyvät vain riitaa. Sitä, että en ymmärrä. Sitä, että toinen ei ymmärrä. Sitä etten pysty olemaan rationaalisempi, aikuisempi, viisaampi. Että olen se mitä olen. Neuroottinen paska.
Pakko avautua.
Tänään oli terapia jossa käsiteltiin myös lääkkeiden mahdollista lopettamista. Terapeutin kanta on se, että niitä kannattaisi syödä ainakin vielä vuoden loppuun saakka, koska 'tavallista' jaksoa minulla on kestänyt niin vähän aikaa. Joo, ymmärrän tämän hyvin, mutta kun toiveissa ja harjoittelussakin on jo ollut se uusi perheenjäsen. Ja koska JOS tulen raskaaksi, täytyy lääkkeiden syöminen lopettaa heti, niin yhtälö on aika hankala. Terppa myös varoitteli synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja raskauden aikaisesta masennuksesta. Myöskään neuvolahenkilökunta ei osaa kuulemma tunnistaa oikean masennuksen oireita tai kiinnittää siihen huomiota....
Tottakai ymmärrän sen, että on ennenkaikkea lapsen etu, että äiti olisi mahd.hyvässä kunnossa myös henkisesti. Mutta minua tämä korpeaa ihan siksikin, että ei sitä noin vaan tulla raskaaksi. Ei se tapahdu myöskään heti sitten kun/jos olen lääkkeeni syönyt ja ns. tasapainoisessa tilassa.Minulle se on vaan kaiken aloittamista alusta. Vuosi 'yrittämistä', sen jälkeen tutkimukset ja mahdolliset hoidot.
Ja miksi tämä minua tympäisee? Onhan kyse vain reilusta puolesta vuodesta. Ehkä siksi, että ikäkin alkaa tulla jo vastaan. Minun mielestäni ei vaan ole kovinkaan reilua edes lasta kohtaan että kun se on parikymppinen, niin vanhemmat ovat jo vanhuusikäisiä.
Mutta elämässähän ei saa sitä mitä haluaa. Ehkä tämä on vaan se yksi osoitus siitä.
Edit iltapäivällä:
Kai olen jo rauhoittunut. Ehkä tässä on kyse jälleen siitä, että kun en saa omaa tahtoani lävitse, niin turhaudun. Kun elämä ei mene niinkuin haluaisin sen menevän, tympäännyn. Minun täytynee nyt miettiä, miksi haluaisin lasta niin kovasti? Onko se samoista syistä kuin exän kanssa - siksi, että parisuhde alkoi tuntumaan tyhjältä, oma elämä huonolta? Haluanko tehdä lapsen tähän suhteeseen, koska tiedän että mies on erittäin hyvä isä? Ehkäpä koen oman elämäni rakentamisen niin haastavaksi, että olen haluton sitä tekemään. Lapsi kyllä ratkaisisi tuon ongelman hetkellisesti.
Mutta toisaalta, lapsi täydentäisi meidän perheen ja parisuhteen omalla tavallaan. Olemme perhe ja oman käsitykseni perheestä sisältää myös lapsen/lapsia. Tiedän olevani onnekas kun perheeseeni kuuluu jo miehen lapsi, mutta ehkä olen itsekäs kun haluaisin kokea sen kaiken itsekin.
Minulla on juuri nyt pari ongelmaa:
En osaa suhtautua itseeni kovinkaan myötätuntoisesti. Havahduin siihen eilen illalla. Minun on vaikea katsoa itseäni 'ulkoakäsin', lempeästi ja rakastavasti. Muissa näen kyllä heidän hyvät ja huonot puolensa, eikä se tee heistä yhtään sen vähemmän pidettäviä. Itselleni olen kuitenkin jopa tarpeettoman ankara.
Tämä ankaruus on seurannut minua ihan jokapaikkaan ja jopa suutun, kun siitä minulle huomautetaan. Minulla on mielestäni oikeus olla itselleni ankara, vaatia itseltäni ihan liikoja. Tämä on taas palannut kuvioihin sitä mukaan kun olen alkanut voimaan ns.paremmin ja voimani ovat palautuneet. Ja tällä tavoinhan minä saan ne kulutettua myös loppuun uudelleen. Olen myös erehtyväinen, mutta sitäkään en sallisi itselleni.
Minun on myös vaikea välillä suhtautua siihen että olen viallinen.Ja että elämäni on ja tulee olemaan aina epävarmaa kuten kaikkien muidenkin.
Nämähän ovat niitä ikuisuusongelmia, jotka minulla ovat ja tulevat jossain muodossa varmaan olemaankin aina. Mutta niistä irtipäästäminenkin on vaikeaa. Ne ovat olleet niin kauan osa minua, että mitä minusta jää, jos/kun päästän niistä irti?
Niin. Töihin olen palannut. Ainakin kuvitteellisesti. Tänään tein huonosti- päätin että minä ja minun ihoni ja sen auringonsaanti (psoriasis) on tärkeämpää kuin se, että matkustan työpaikalleni istumaan. Tein työni kotosalla sekä puistossa aurinkoa palvoen. Ja ei, minä en välttämättä nauti siitä hommasta, mutta kun se on ainoa konsti joka ihoani pystyy parantamaan. Ja toisaalta stressi pahentaa sitä, joten tulos on +-nolla...
Tänään oli myöskin loman jälkeen ensimmäinen terapia. Puhuimme paljon siitä aggressiosta, vihasta joka minussa asuu ja jonka hallitsemiseen minulta menee valtavasti energiaa. Minun turhautumistani, vihaani, ärtymystäni ei ole koskaan otettu vastaan. Se on aina tukahdutettu, sitä ei ole sallittu, se on ollut väärin. Ja jokainenhan pieni lapsi tarvitsee ne rajat, sen tunteen että jopa vihantunteineen on rakastettu. Minulta puuttuu sekin.Ja nyt kun olen aikuinen, ne tunteet puskevat pintaan. Tulevat kutsumatta ja väärissä paikoissa. Enkä minä tiedä mitä sille kaikelle 3v uhmaikäisen kiukulle tekisin? Koska sitähän se minussa on- se kiukku joka silloin on syystä tai toisesta jäänyt kokeilematta. Minä en ole saanut raivota, kokeilla rajojani eikä minua ole kukaan sen jälkeen halannut.Antanut minulle oikeutusta. Ja tämäkin on niitä asioita jotka joudun käymään lävitse nyt. Itsekseni. Toki terapeutin avulla.
Joskus minua vaan vähän väsyttää tämä kaikki.
Juhannus on juhlittu suhteellisen rauhallisissa merkeissä. Olimme tuttavien luona- mieluusti kertoisin että ystävien, mutta tuttavia he ovat. Todella mukavia sellaisia toki. Avoimia, ystävällisiä, vastaanottavaisia. Porukkaa oli niin paljon että juuri minkäänlaista kosketusta en kovinkaan moneen saanut, mutta en sitä varsinaisesti kaivannutkaan. Torstaina tehdyn rentoutuksen jälkeen olin sitten todellakin rento. Joku iso möykky on pudonnut pois harteiltani ja energia pääsee virtaamaan päähän saakka.
Tosin äsken tein virheen. Kävin katsomassa entisten luokkakavereideni ja muiden tuttujen kuulumisia. Suurimmalla osalla on jo perheet, omakotitalot yms. Ei niin, että oma elämäni olisi huonosti, mutta silti tunnen pientä kateutta siitä, että minulla ei tuota 'idylliä' ole.Masennuksen myötä olen joutunut aloittamaan elämäni tavallaan uudelleen, rakentamaan itseni alusta alkaen uusiksi. Se työ kestää vuosia ja taas vuosia. Ja kyllä. Minä olen välillä siitä hieman katkera. Sitä itkinkin vuolaasti torstaina. Mitä minä tästä kaikesta saan?Miksi minun pitää tämä kaikki tehdä? Miksi juuri minun eikä muiden??? Itkin väsymystäni itseni rassaamiseen, vääntämiseen ja kääntämiseen.
Tottakai tiedän myös realiteet eli monella on vielä hankalampaa ja vaikeampaa. Suurempia ongelmia. Siksi oma katkeruuteni tuntuu väärältä. Minullahan on periaatteessa kaikki todella hyvin.
Viime kertaiset terapiat ovat vaan vieneet minulta tuhottomasti voimia. Aukaisseet suuria patoja ja sitä kautta suurta väsymystä. Ja samalla näyttäneet minulle sen yksinäisyyden, jossa elän. Ja tulen aina elämään. Sen kanssa toimeen tuleminen on rankkaa.
Hmm...säännöllisesti täällä vissiin käy lukijoita. Vaikka eihän tätä tietenkään niiden takia pidetä vaan omana vuodatuskanavana...Jep jep :)
Kaksi isohkoa asiaa on meneillään, joista molemmat liittyvät omaan kasvuun ja kehitykseen. Viime vklna kävin vyöhyketerapiakurssi I:n. Eli jos siis joku haluaa kokeilla ko.lajia, niin minulle voi aina tulla kokeilupotilaaksi. Saamme siis oikeasti 'hoitaa' ihmisiä, mutta maksua en tietenkään tohdi tuosta ottaa. Ensisijaisina uhreina ovat tottakai ystävät ja tuttavat :) Rentoutusta on tiedossa sekä erinäisiä lihasten ja elinten käsittelyä jalkapohjien kautta. Itse olin kyllä hieman skeptinen asian suhteen, mutta ainakin oma vatsani toimii kuin unelma.
Mutta tuosta opiskelemisesta oli paljon muutakin seuraamusta. Sain itselleni jotain omaa. Siis ihan vain minulle kuuluvaa 'harrastusta'. Ja koska vkl oli haastava parisuhteen kannalta, pääsin hieman kiinni myös omiin ongelmiini. Minä teen itselleni pahaa. Minä kutistan oman roolini parisuhteessa oppimani roolin kaltaiseksi- sellaiseksi kuin minun maailmassani naiset ovat olleet. Mutta se sotii niin pahasti sisintäni vastaan, että voin todella pahoin. Se oli yksi syy myös avioerooni, vaikka en sitä tietenkään silloin tunnistanut. Minä en tuolloin nähnyt muuta vaihtoehtoa itseni vapauttamiseksi kuin eron. En tiedä teinkö väärän ratkaisun ja sitä on muutenkin ihan turha pohtia.
Mielenkiintoista on kuitenkin se, että olen jälleen menossa sitä samaa ansaa kohden. En voi hyvin, kutistan ja kavennan itseni. Ja ajatuksissani turvaan tuohon pakotiehen.
Olen elossa mutta päässä pyörii nyt iso pyörä enkä oikein osaa työstää asioita sanoiksi saakka. Terapiakin hyppii aiheesta toiseen enkä tunnu saavan otetta. Eilen päästiin kuitenkin ehkä vähän kiinni siihen, miksi minun on niin vaikea uskoa ja luottaa elämään. Vaikka sehän on osoittautunut ihan hyväksi minulle. Ja miten tämä kaikki liittyy ammatinvalintaani ja siihen työhön jota teen. Ja miksi yhtäkkiä työni alkoi tuntumaan niin hankalalta ja vaikealta.
Minä haluan asettua omaan elämääni ja itseeni. Siihen mitä minulla on nyt. Enkä jaksaisi enää pelätä tulevaa ja sieltä kenties tulevia katastrofeja. Mutta asettautuminen on niin vaikeaa minulle. Ei siksi että uskoisin jossain muualla olevan paremmin vaan siksi että haluan itse tehdä muutoksen ennen kuin se tapahtuu. Haluan kokea voivani vaikuttaa edes johonkin elämässäni.
Minä haluaisin jo kotiin. Itseeni.
